24.4.2015

Tuli iso runojytky!

Vaalipäivän aamuna tapahtui jotain perin ihmeellistä. Koko aamun sisältäni kupli runoja: Tuli iso runojytky! Kuplin ulos edellisen päivän kokemuksia. Kiitos siis Lauri, Iina ja EKS:n (Elinkaariseminaari) väki inspiraatiosta sekä runojen lihasta ja luista. Ja hengestä. Kirjasin kuplinnan kuuliaisesti paperille ja lähetin EKS-läisille luettavaksi. Joku sanoi, että näitä ei kannata jättää kirjoituspöydän laatikkoon happanemaan. Siispä kuvitin ne nettikuvilla ja laitan jakoon tännekin.




missä runot puhkeavat
kuin kukat keväällä
siellä on vettä ja lämpöä
tai niistä puutetta

                


o

yksin yössä
yhteydessä tuikkiviin tähtiin
kaikki tämä minussa
en osaa olla yksinäinen
  
o

kuinka voin puhua kauniisti
asioista jotka ovat perseestä
kuinka voin olla kiitollinen
kolmen kuukauden kivikaudesta

voinko antaa menneet itselleni anteeksi
ja kokea keväisen kasvun ihmeet nyt
siirtyä kivikaudelta sunnuntaipäivään
olla lähempänä sinua ja elämää 


o

En katso sinua silmiin
sillä olenhan hölmön näköinen
 - valokuvatkin sen todistavat.
Ja ainakaan en hymyile
sillä hampaani saattaisivat näkyä.

Jos todella kohtaan sinut
sinulla voi olla vaatimus
johon en ole varautunut
sinulla voi olla ongelma
jota en osaa ratkaista
sinulla voi olla katse
joka riisuu ja paljastaa minut:

sen että olen heikko ja häpeän
enkä tiedä mistään mitään.

Niin moni on kuollut häpeään
- sisäisesti.


Siksi on parempi pälyillä ja vältellä
kuin kasvaa kohtaamaan toinen.
On parempi selviytyä ja pysytellä hengissä
kuin elää täydesti, iloita ja nauttia
- kohdata rakkautensa.

o

KUTSUVIERAS

Siivoan kotini
puran kiukkuni
häivytän huoleni
tyhjennän mieleni.
Teen tilaa kutsuvieraalle.

Ja kun kutsuttu saapuu
en tiedä mitä tapahtuu.
Se saapastelee sisään kuraisin jaloin
avaa talon kaikki ikkunat.






Ja kun kevättuuli puhaltaa sisään
voin alkaa kauhistella hävitystä

tai kaapata kutsuvieraan kainaloon
puhkoa keittiön hanasta keväisen puron
riisuutua ja pulahtaa veden vietäväksi
antautua ennen kuulumattomaan lauluun
tanssia kaikki kulissit tuhkaksi.
o

Katson sinua silmiin
näkemäni liikuttaa minua
Voin tulla luoksesi
katseella, sanoilla, kosketuksella
Ja kuitenkin syvin sinussa on tavoittamaton


Voimme silti rakentaa sillan
kahden syvyyden väliin
Voimme tulla sillalle aina silloin
kun kuu on täysi ja nauraa meille
Syvyyden sylissä voimme hetken halata
kunnes tulee aamu ja on aika palata


o

Me olemme koolla taas
ja elämä soi täyteyttään

Ilon ja surun kyynel valuu
ei koskaan tämä hetki toistu 



o

Niin paljon tulta sisälläni
Ja kun yritän hallita sitä
ja kieltää sitä tulemasta: Ei nyt taas!
se saa minut jännittymään
sydämeni hakkaamaan
ihoni punottamaan
hien valumaan

Mitä jos voisin kiittää lahjasta
tästä elämän vulkaanisesta voimasta
jolla on kyky sulattaa jähmeä kivi
notkeaksi hehkuvaksi laavaksi
ja antaa sen virrata kuivuuden laaksoon
missä tulta ja tekoja tarvitaan
antaa tuhkan laskeutua ja lannoittaa
elämän puutteessa kituva köyhä maa 




o

Veden pinta täysin tyyni
kantaa vain kuikan huudon
yö laskee samettisen peiton

Juuri nyt tällä tyhjällä rannalla
minulla ei mitään jaettavaa 

o

Seison tällä tutulla rannalla
unelias aurinko paistaa vielä
mutta tuuli on kääntymässä
ja korkea pilvi nousee taivaalle.
Seuraan tätä kaikkea tyynenä
- enhän voi kieltää tapahtuvaa.





Kun rannan vesi pakenee
ja pilvi heittää jäisiä rakeitaan
huomaan olevani puolialasti:
paita päällä mutta housut puuttuvat.
Tällä hämmennyksellä otan myrskyn vastaan.

Kun sade piiskaa rantaa
ja vesi nousee vyötäisille
vaihtuu hämmennys ihmeeksi:
voiko kaikki muuttua kerralla
ja miksi sisälläni kuplii puhdas ilo.

o

VASTUSTAJA

Miksi sinä aina tulet
kun jotain uutta ilmaantuu?
Miksi sinä heität epäilyksen varjon
kun olen niin varma jostain?
Miksi sinä hyydytät hymyni
kun kerrankin innostun?

Tiedä kuitenkin tämä:
en juo enää sitruunamehuasi
en syö keskisormikädestäsi
en kuuntele kaksihaaraista kieltäsi
enkä toistele kyynisiä oppejasi.


Vaikka taas nouset tielleni
tiedä se että tässä seison
kunnes suurenen tai sinä kutistut
kunnes näen leveiden hartioidesi yli
kuinka kaukana kimmeltää kirkas vesi



31.3.2015

Italialaisella talolla - Maaliskuu

Jäinen tie on sulanut. Tuttuun tapaan aamun ensimmäinen siivekäs on tienvarrella helskyttelevä talitiainen. Varisparvea ei nyt näy, siellä täällä yksittäisiä variksia kylläkin. Korppi lentää korahdellen yli. Tavallisesti niitä on kaksi. Missä on toinen? Olisiko jo hautomassa? Pesintäarvelu menettää merkityksensä kun seuraan pellon yli valuvaa tummien pisteiden kasaumaa. Lasken kahdeksan kovasta tuulesta nauttivaa korppia peltoaukion toisella puolella. Kolme niistä lähtee ylittämään peltoa minua kohti.

Mustien lintujen vastapainoksi näen, kuinka kolme valkeaa isoa lintua ylittää peltoaukion. Laulujoutsenet pysyvät vaiti ja keskittyvät matkantekoon, mikä ei ole helppoa kovassa vastatuulessa. Vedet ovat paikoin sulaneet. Siitä on merkkinä pääni yli lentävä sinisorsapariskunta. Äkkiä näköpiirissäni on petolintu. Juuri kun saan sen kiikarini, se kääntyy harmittavasti lentämään poispäin minusta. Sen verran saan habituksesta selvää, että peto on joko varpus- tai kanahaukka. Jos pitäisi arvata, niin veikkaisin jälkimmäistä.


Keltasirkkuja näkyy siellä täällä. Iso parvi on hajonnut. Kymmenen linnun urpiaisparvi lentää ylitseni kovasti äännellen. Ensimmäiset urpiaiset tänä vuonna. Laji on runsaudessaan arvaamaton: välillä niitä on paljon, välillä hyvinkin vähän. Samaa pätee vihervarpuseen. Tänä vuonna niitä tuntuu olevan paljon. Vähän väliä kuuluu surumielinen vihellys ja nyt kuuluu myös sen kevätlaulua, jopa laululentoesityksiä pääsen katsomaan. Toinen viherlintu, viherpeippo, on täällä tänään selvästi vähemmistössä. Kuulen sen äänen vain kerran.


Ruokinnalla on suhteellisen hiljaista: vain muutama tali- ja sinitiainen ja kymmenkunta mustarastasta. Lisäksi yksi orava. Kuusitiainen tosin veisaa omaa virttään läheisen kuusen latvassa kuin elämäniloinen evankelista Espoossa.

Pajukossa yhytän kauniin linnun, tiklin. Kun katselen linnun huikaisevia värejä, en ihmettele, että Donna Tartin uusi tuhatsivuinen järkäle on nimeltään Tikli. Kirjan nimi perustuu Carel Fabritiuksen 1600-luvun maalaukseen. Ote kirjasta: ”Pikkuinen eläin oli maalattu yksinkertaisen aistillisesti, ilman minkäänlaista tunteilua, ja sen seesteisessä asennossa, kirkkaissa väreissä ja valppaan varovaisessa ilmeessä oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan äidin lapsuuskuvia: tummapäinen, vakaasti katsova tikli.” Täällä 2000-luvulla noita maalauksen lintuja on kolmin kappalein. Ja täytyy sanoa, että luonnossa ne ovat paljon värikylläisempiä kuin Fabritiuksen haalistunut taulu antaa ymmärtää.

Tällä kertaa tikkalinnut ovat vähissä. Kaukaa kuuluu palokärjen lentoääni ja lähistöllä kjiksauttelee käpytikka. Tikkojen sijaan pääsen ihailemaan hieman erilaisen nokan omaavaa käpylintua. Lintu jää ylilennon jälkeen huutelemaan kuusen latvaan. Yritän tutkiskella, onko tämä pikku- vai isokäpylintu. Äänestä en niitä näillä korvilla erota toisistaan. Yritän arvioida nokan paksuuden ja pituuden suhdetta. Sitten muistelen, että olen jostain lukenut isokäpylinnun otsan olevan luisun ja kun tällä linnulla on selvästi korkea otsa, päättelen linnun olevan pikkukäpylintu. Kotona luen määritysoppaasta, että erona on nimenomaan nokan mittasuhteet: isokäpylinnulla on nokan paksuus yhtä suuri kuin pituus, pikkuserkulla pituus paksuutta suurempi. Ratkaiseva ero oppaan mukaan on kuitenkin se, että pikkukäpylinnun alanokka on isoserkun alanokkaa selvästi hennompi/matalampi. Siis jo toinen lajipari, joka jäi määrittämättä kana/varpushaukan lisäksi. Olen ruosteessa.


Italialaisen talon metsänreunassa on tänään paljon ääntä: laululennossa rupattelevia vihervarpusia, veisaava kuusitiainen, huutava käpytikka, huutava käpylintu, metelöiviä korppeja ja sinitiaisia esittelemässä hentoja trillejään. Taitaa olla kevät. Äskeisten lisäksi lähimetsästä kuuluu varpus- tai kanahaukan villiä huutoa. Niidenkään ääntä en erota toisistaan. Hetken harkitsen, lähtisinkö jahtaamaan ja selvittämään huutajan arvoitusta. Ajattelen kuitenkin, että haukka osaa pysytellä metsässä sopivalla etäisyydellä enkä saa siitä kuitenkaan selkoa. Lisäksi minulla on kylmässä tuulessa yltynyt vilu ja nälkä. Niinpä asettaudun italialaisen talon tuulensuojaiselle puolelle evästämään ja nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta.

Istuessani siinä auringonpaisteessa tunnen auringon lämmön ihollani ja huomaan syvän rauhan sisälläni. Siellä se on: mielenrauha. Hyvä tietää, että se on aina mukanani. Kaikessa hässäkässä ja kiireessä voin aina palata sisäiseen rauhaani, maadottua siihen ja rauhoittua. Vähän niin kuin tänään kovassa tuulen tuiverruksessa voin aina hetkeksi palata tähän italialaisen talon rauhaan ja lämpöön.

Mieleeni nousee roomalaisen runoilijan Horatiuksen (65 – 8 eKr) lyhyt säe: Carpe Diem, tartu hetkeen, poimi päivä. Poimin päivän kuin appelsiinin, tartun tähän hetkeen ja ikuistan sen selfiekuvan muodossa.


Levättyäni italialaisen talon lämmön loimotuksessa kehossani kulkee taas notkea punainen hurme, jaksan taas tallustaa ja vatsani on ladattu. En ole kuitenkaan niin ripeä kuin ylitseni sujahtava kyyhkynen. Voi ei, joko nyt kolmas tunnistamaton lajipari? En nimittäin saa viuhahtajasta selvää, onko hän uuttu- vaiko sepelkyyhky. Lähden kyyhkyn perään. Peltoaukealle saavuttuani en näe kyyhkyä vaan hiirihaukan pellon yllä. Hienoa! Hiirihaukka on palannut. Haukka häviää puiden taakse. Haluaisin katsella sitä pitempäänkin. Niinpä jään pellon laidalle sitä odottelemaan.

Kiikaroin peltoa edestakaisin. Maassa nököttelee muutama töyhtöhyyppä. Välillä pieni parvi kiuruja lehahtaa lentoon ja laskeutuu takaisin. Odottelen. Nautin kovin keväisestä äänestä, kun kiuru aloittaa laululentonsa luritellen jatkuvaa riemulauluaan. No, laulu jää tänään lyhyeksi, mutta saanpa esimakua siitä, mitä on tulossa. Sitten tavoitan kiikareillani lentävän kyyhkyn. Seuraan sitä, kunnes se jää istumaan sähkölangalle. Ei näy valkeita sepelkuvioita. Siispä uuttukyyhky havaittu. Vielä jään odottelemaan hiirihaukkaa.

Odotukseni palkitaan. Läheisen metsänreunan yläpuolelle ilmestyy hiirihaukka lepattelemaan. Eikä se ole yksin, vaan kohta niitä on kaksi lepattelemassa. Olisikohan siinä pariskunta reviirillään? Tässä on jo monena vuonna peräkkäin pesinyt hiirihaukka. Ne ovat myös saaneet poikasia lentoon. Nautin ja katselen kun haukat leikkivät tuulessa. Välillä ne painautuvat pitkään liitoon ja myötätuulessa ne ovat hujauksessa pellon toisessa päässä, josta ne lähtevät voimakkain siiveniskuin palailemaan takaisin vastatuulessa. Välillä ne laskeutuvat puuhun, mutta tuuli ajaa ne takaisin lentämään.


Hyvillä mielin palailen peltoja pitkin autolle ja mietin, millaista vilskettä täällä mahtaakaan olla huhtikuussa.

28.3.2015

Vongoivan opit

Kolme kaverusta Koilliskairassa. Minä yksi heistä. On huhtikuu. Keli on raskas. Hanki pettää joka askeleella. Hiihtämisestä ei voi puhua. Tämä on pelkkää rämpimistä. Välillä hiipii mieleen epäilys: kannattiko tänne tulla kärsimään. Sitkeästi kuitenkin ponnistelemme ensimmäiselle mökille. Lepo maistuu.

Aamulla on jo pakkasta ja hanki kantaa. Iltapäivällä taas pehmenee. Mietin, mahdammeko saavuttaa tavoitettamme. Mutta sitten pakastaa pysyvästi. Matka alkaa sujua. Muutaman päivän päästä olemme kuin olemmekin saapuneet määränpäähämme. Tai emme ihan, vasta sen juurelle. Edessämme kohoaa Itä-Lapin mystinen tunturi: Vongoiva. Jo tunturin nimi saa mielikuvituksen liikkeelle.


Rinkat pois selästä ja ylös tunturin rinnettä! Aloitamme kapuamisen melko hyvässä säässä. Sitten äkisti alkaa sataa lunta. Ensin hiutaleita laskeutuu harvakseltaan, sitten yhä tiheämmin. Lopulta näkyvyys putoaa muutamaan metriin. Lisäksi tuuli kovenee noustessamme ylemmäs.

Pysähdymme miettimään mitä tehdä. Seppo puhkeaa puhumaan. Hän sanoo, että jos nyt luovutamme, emme saavuta tavoitettamme. Alun huonon hiihtokelin takia nousu Vongoivalle on tehtävä nyt. Meillä ei ole enää aikaa toiseen yritykseen. Kun epäilen, että voimme eksyä tässä säässä, Seppo sanoo selkeästi ja vahvasti, että siitä ei ole pelkoa. Kun suuntaamme ylämäkeen, niin ennemmin tai myöhemmin pääsemme huipulle. Mika on myös jatkamisen kannalla.

Niinpä lähdemme kapuamaan. Tuisku pahenee. Lumikiteet hakkaavat kasvoja. Silmäni ovat pelkät viirut. Pidämme tarkasti huolta siitä, että emme kadota näkyvyyttä toisiimme. Lopulta nousu loivenee ja siinä se on: Vongoivan huippu. Tunturilla käyneet ovat kantaneet huipulle melkoisen kivikasan. Räpsimme pakolliset valokuvat. Lumipyry ei kuitenkaan anna tilaisuutta nauttia kauaa saavutuksestamme. Niinpä lähdemme pian liukuun alas tunturin rinnettä tulosuuntaamme.

Pian olemme Vongoivan alarinteillä. Näkyvyys alkaa parantua. Teen vielä viimeisen vilkaisun taakseni. Siellä se on, tarunhohtoinen Vongoiva. Hyvän olon tunne täyttää rintani. Me teimme sen. Lumipyrystä huolimatta pääsimme huipulle. Kiitos Seppo sisusta ja periksi antamattomuudestasi. Kiitos myös selkeästä ajattelustasi, joka säilyy kirkkaana hankalissakin olosuhteissa.

Vongoivan retkestä on nyt aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Olemme Honkanummen kappelissa.  Kolme kaverusta jälleen yhdessä, yksi makaa arkussa. Näkyvyys alkaa parantua, kun kuivaan kyyneleet. Teen vielä viimeisen vilkaisun taakseni. Siellä se on, ystäväni Sepon ruumis. Suru täyttää rintani. Me kuitenkin teimme ne: lukuisat Lapin retket. Kiitos Seppo niistä.


Muistotilaisuuden lopuksi alkaa soida laulu, joka alkaa kaihoisasti, mutta päättyy kohottaviin sanoihin. Onhan kevät. Ja Lapin kesä tekee tuloaan.

“Oi oppi ottakaatte joutsenista
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin

Havisten halki ilman lentäkäätte
Tekoja luokaa, maita valaiskaa
Mut talven poistuneen kun täältä näätte
Mä rukoilen, ma pyydän, palatkaa”