Tärkeintä minulle on katse ja asioiden ihmettely

Katsoin suosituksen perusteella Yle Areenasta ranskalaisen dokumentin vuodelta 2012 ”Cartier-Bresson, valokuvan uudistaja”. Jostain syystä en käynyt katsomassa Ateneumin näyttelyä hänen valokuvistaan, joten tässä oli oiva tilaisuus paikata tätä huolimattomuutta. En ehtinyt katsoa dokumenttia kovinkaan pitkälle, kun otin kynän käteen ja aloin kirjoittaa ylös kuvaajan hienoja kiteytyksiä. Tässä minua koskettaneet lauseet:

Minulle onni on välitön reagointi katoavan kohteen edessä.

Kuvaaja on puoliksi taskuvaras, puoliksi unissakävelijä. Kyllä, olemme varkaita, mutta luovutamme saaliin eteenpäin.

Katsominen ja näkeminen ei ole tunnistamista, vaan läpi menemistä.

Valokuvaus on sitä, että silmä, ajatukset ja sydän asetetaan samalle näköakselille. Se on elämätapa. Kamera on vain näön jatke.

Teknologian kehitys on toivoton kilpajuoksu vailla loppua. Enää ei havaita hiljaisuutta.

Jos haluaa vangita kuvattavansa sisäisen hiljaisuuden, ei tavoitteeseen pääse pakottamalla kameraa hänen vaatteidensa alle.

Valokuvaaminen kohdistaa henkeään pidellen kaikki aistinsa pakenevan hetken vangitsemiseen.

Valokuvaaja on seikkailija. Elämä sykkii ympärillä ja kohde katoaa hetkessä.

Ei pidä haluta, vaan olla valmis ja vastaanottavainen.

Valokuvauksen perusta: pitää unohtaa itsensä. Mieli on tyhjennettävä, jotta vaikutelmat voimistuvat.

Muotokuvissa kiinnostavaa on kohteen riisuminen.

Nykyään hauskinta on haastaa itsensä: löytää täydellinen ajoitus hymyn vangitsemiseen.

Väri kaunistelee, mustavalkoinen abstrahoi ja tyylittelee.

On riisuttava ennakkoasenteet ja kliseet, sillä vain totuus kestää.

Valokuvaajan on löydettävä oma sisäinen hiljaisuutensa.

Kuolema on koko ajan läsnä. Se on tärkeä muistaa. Hengittäminen on kuoleman hyväksymistä.

Maailma on ihan hullu. Katsomme liian läheltä, jotta näkisimme sen. Mihin olemme menossa näin silmitöntä vauhtia?

Keinojen on oltava hyvin rajalliset, pelkkä kamera ja yksi objektiivi, jotta saa parhaan tuloksen: suoraan elämästä repäistyjä kuvia.

Kaiken muun voi opettaa, paitsi luovuutta ja aistillisuutta. Filosofi Cioran sanoin: se mitä opetetaan, ei ole oppimisen arvoista.

On hetki ja ikuisuus. Niiden välillä on tyhjyys.

Iloitsen kutkuttavista asioista. Ilo on eräänlainen purkaus. Ilo on yhtä kuin ”kuti, kuti”.

En murehdi itse kuvaa. On ilo olla paikalla ja havaita.

Merkitystä on sillä, mitä teen huomenna, minuutin päästä, nyt.

Kuvat: http://www.magnumphotos.com/C.aspx?VP3=CMS3&VF=MAGO31_10_VForm&ERID=24KL53ZMYN&POPUPIID=2S5RYDI4Z6Q&POPUPPN=6

Kaarelanjoella - 12.2.2016

Aamukymmeneltä lumipyryn sekaan. Mitäpä parempaa sitä lomapäiväksi voisi keksiä. Lumisateesta huolimatta ilmassa on kevään tuntua: tali- ja sinitiaiset sekä viherpeipot laulavat jo kuin olisi maaliskuu. Nuori tyttö ulkoiluttaa koiraa, ohittaa minut ja kääntyy taakseen katsomaan. Vähän sen jälkeen vanhempi nainen, koiranulkoiluttaja hänkin, tuijottaa minua pitkään. Jaa-a, mikähän minussa ihmetyttää? No, ehkäpä en reppuineni, kameralaukkuineni, kiikareineni ja metsäläisvaatteineni näytä ihan hipsteriltäkään. Tikka lentää aaltoillen ja jää istumaan täsmälleen yläpuolelleni. Se ei kumma kyllä ääntele. Yritän kävellä sivummalle, jotta näkisin, onko kyseessä tavallinen käpytikka vai harvinaisempi valkoselkätikka, joita tänä talvena saattaa hyvinkin nähdä syksyisen suuren vaelluksen jäljiltä. Tikka kuitenkin lennähtää Kannelkylän rivitaloalueelle. Seuraan perässä. Löydän parinkymmenen pikkuvarpusen parven sirkuttamassa. Taas näen tikan, mutta se lentää jo todella kauas.

Seurailen Mätäjoen vartta pohjoiseen päin. Vesi on todella korkealla. Pistäydyn aivan joen varteen ihmettelemään leveää jokea. Rannan puut uiskentelevat vedessä. Rusakko pyrähtää pakoon.

Täällä joen rannalla, vain muutama metri kävelytiestä sivussa on aivan oma ”mikroilmastonsa”. Antaudun mangrovemaisen metsän lumoon. Pajukossa talitiaiset hihkuvat ja sähisevät. Kerrankin luonnon äänet peittävät ihmisen ja liikenteen äänet. Hiljalleen virtaavaa vettä on rauhoittavaa katsoa. Löydän rannasta vanhoja paksuja puita, joita en ole ennen huomannut, vaikka olen asunut Kannelmäessä jo kohta 20 vuotta. Niin rutinoitunut ihminen on: kulkee samoja polkuja. Ja niin läsnäoloton: ei havaitse kauneutta ympärillään.

Tulen sillalle. Pajukossa vipeltää parinkymmenen talitiaisen rypäs. Sivuutan pystyyn kuivuneen lehtikuusen. Siinä on tänä talvena nähty neljä tikkalajia samaan aikaan: käpy-, valkoselkä-, pikku- ja pohjantikka. Nyt puu on tyhjä. Puun jälkeen pajukossa yhytän isohkon punatulkkuparven. Noin 25 tulkkua ruokailee rauhallisesti puiden yläoksistossa.

Lähestyn  Mätäjoen varrella olevaa linturuokintaamme. Heti kuusikujan alussa vastassa on orava, joka tapittaa minua, niin kuin ei ennen ihmistä olisi nähnyt. Tuijotamme lähietäisyydellä toisiamme. Perhana, kurre on niin lähellä, että siitä saisi lyhyemmälläkin putkella kuvan. Mutta mikä siinä on, että heti kun kaivaa kameran esiin, niin kurre pakenee (kuvassa eri kurre).

Ruokinnalla on melko hiljaista, vain pari sinitiaista ja kourallinen talitiaisia sekä puiden latvoissa viheltelevä punatulkkuparvi. Niin ja tietysti orava. Täytän ruokintalaitteet ja jään istuskelemaan, juomaan teetä ja syömään eväsleipiä. Ruokinnalle alkaa tulla lintuja enemmänkin. Muutaman tali- ja sinitiaisen lisäksi lasken noin 30 viherpeippoa, noin 20 punatulkkua, noin 10 tikliä ja noin 5 mustarastasta. Viherpeippojen ja tiklien laulu on niin äänekästä ja tulee niin monesta suusta, että voisi jopa väittää, että paikalla on melkoinen meteli. Kaunis meteli. Äkkiä mustarastas hihkaisee ja kuuluu valtava humahdus, kun kaikki linnut lehahtavat lentoon. Katselen ympärilleni, mutta mitään petolintua en näe. Vähitellen linnut palaavat takaisin ja minä jatkan matkaani.

Kartanon puistossa näen taas melkoisen joukon punatulkkuja, noin kolmekymmentä lintua. Ne nyppivät puiden latvoista silmuja tai jotain. Näiden puiden rungolla on pystyraitoja, olisivatkohan puut siis raitoja. Hevostallien jälkeen vaakasuoraan sohottava lumipyry pistelee kasvoja. Hevostallien edustalla pelloilla on pieni järvi. Yhden rivitalon edustalla sirkuttaa taas pikkuvarpusia. Löydän niitä noin kymmenen. Missä ovat varpuset? En viitsi etsiskellä niitä kiikareilla, koska ihmiset eivät taida tykätä asuntoja kohti kiikaroivista tyypeistä. Joen varren koivussa istuu neljä keltasirkkua. Viereisessä koivussa parikymmentä tikliä pitää melkoista konserttia.

Sinisorsat ovat jo hajaantuneet pitkin jokea. Silti rautatiesillan pullaruokinnan kohdallakin riittää väkeä. Näen kahden sorsaparittelun. Ensin pariskunta tanssii uiden vastakkain ja nostaen ja laskien päätään edestakaisin. Sitten seuraa parittelu ja sen jälkeen koiras röyhistelee ja ui kiihkeästi naisensa ympärillä.

Rautatiesillan kohdalla on ruokinta. Lasken sieltä parikymmentä talitiaista, kymmenkunta sinitiaista, parikymmentä keltasirkkua, neljä pikkuvarpusta ja kaksi sinisorsaa. Rautatiesillan toisella puolella pensaikossa yhytän kaksi urpiaista. Vanha mies korjailee rikki mennyttä teleskooppisauvaansa ja kysyy, mitä on näkynyt. Kerron mm. alapuolellamme vipeltävistä urpiaisista. Hän kiinnostuu niistä ja yritän löytää urpiaiset, mutta ne ovat kadonneet. Mies sanoo, että facebookissa oli kuva kuolleesta mustapääkertusta. Sanon, että se on kaunis lintu sekä ulkonäöltään että ääneltään. Mies lähtee ja minua jää harmittamaan, kun en kysynyt, että oliko lintu kuollut äskettäin. Niitähän talvehtii Suomessa jonkun verran. Toinen, Myyrmäessä asuva lintumies tulee juttelemaan. Hän on kylmissään. Vaikka lämpötila on nollan tienoilla, on kovin kosteaa ja tuulista.

Jatkan lammelle. Siihen asti olen laskenut noin 80 sinisorsaa. Lampi on kuin rauhan tyyssija. Kellertävä ruovikko antaa hieman väriä muuten mustavalkeaan maisemaan. Jatkan vielä padolle asti. Siellä värjöttelee 17 sinisorsaa lisää. Kun menen rantaan, ne uivat heti viereen ja pyytävät ruokaa. Minulla ei ole kuin pieni pussi Pätkiksiä. Ei taida olla sorsan ruokaa.

Kävelen kaupan kautta kotiin. Täytyy hakea ruokaa pojalle, joka hikoilee ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen kokeessa ja tulee kohta nälkäisenä kotiin. Ostan hyviä öljyjä kirjolohen muodossa. Mieleni tekee kovasti ostaa tuoreita munkkipossuja, mutta pysyn kovana. Vielä kassalla minua koetellaan. Kassa kysyy jäljessäni tulevalta rouvalta, kuinka monta kappaletta pussi sisältää. Ja kun katsahdan pussiin, se on pullollaan sokerihuurrettuja munkkipossuja. Lähden ripeästi kävelemään kotia kohti. Taskussa on vielä pari Pätkistä.

Todisteita tuonpuoleisesta elämästä

Luin aiemmin kirjan neurokirurgin rajakokemuksesta. Se oli kuvaus yhden ihmisen kokemuksesta. Tartuin toiseenkin aiheeseen liittyvään kirjaan ”Todisteita tuonpuoleisesta elämästä.” Kirjoittaja Jeffrey Long on myöskin lääkäri ja lisäksi tiedemies.  Hän ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään, kunnes alkoi järjestelmällisesti tutkia rajakokemuksia. Tässä kirjassa ei ole kyse yksittäisestä kokemuksesta, vaan kirjoittaja on tutkinut yli 1300 rajakokemustapausta.

Hänen tutkimustyönsä ja aiempien tutkijoiden työn mukaan rajakokemukset voivat sisältää joitakin tai kaikki seuraavista kahdestatoista piirteestä:

• Ruumiistapoistuminen (tietoisuus irtautuu fyysisestä kehosta)
• Aistikokemusten vahvistuminen
• Voimakkaat, yleensä myönteiset tunteet ja vaikutelmat
• Astuminen tunneliin tai siirtyminen tunnelin läpi
• Mystisen tai säteilevän valon kohtaaminen
• Kuolleitten omaisten tai ystävien tai mystisten olentojen kohtaaminen
• Tunne ajan tai paikan muuttumisesta
• Elämäntapahtumien kertaus
• Ylimaallisen (”taivaallisen”) todellisuuden kohtaaminen
• Erityisen tiedon kohtaaminen tai oppiminen
• Rajan tai esteen kohtaaminen
• Ruumiiseen paluu (vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti)

Kirjoittaja esittää yhdeksän todistelinjaa kuolemanjälkeisen elämän puolesta. Hänen mukaansa mikä tahansa näistä yhdeksästä todistelinjasta todistaa jo yksinään merkittävällä tavalla rajakokemusten todellisuudesta ja kuolemanjälkeisen elämän olemassaolosta. Esitettyjen yhdeksän todistelinjan yhteinen todistusvoima on niin suuri, että kirjoittaja uskoo olevan järkevää hyväksyä kuolemanjälkeinen elämä tosiasiana.

Kirjoittaja esittää seuraavat yhdeksän todistelinjaa.

Kirkas kuolema

Lääketieteellisesti on mahdotonta selittää, kuinka tajuton tai kliinisesti kuollut ihminen voi läpikäydä jäsennellyn ja selkeän kokemuksen, missä asiat seuraavat toisiaan yleensä samassa johdonmukaisessa järjestyksessä. Näissä kokemuksissa tietoisuuden ja valppauden aste on itse asiassa yleensä korkeampi kuin arkielämässä.

Ruumiin ulkopuolella

Ollessaan irti ruumiistaan henkilöt voivat nähdä ja kuulla ja se, mitä he havaitsevat, on lähes aina todella tapahtunut. Yksi ruumiistaan poistunut kertoi, kuinka hänen tietoisuutensa oli siirtynyt sairaalan ulkopuolelle ja kuinka hän näki tenniskengän ikkunalaudalla sairaalan kolmannessa kerroksessa. Rajakokemusten tutkija tarkasti kokemuksesta kuultuaan sairaalan kolmannen kerroksen ikkunalaudat ja löysi täsmälleen potilaan kertoman kuvauksen mukaisen kengän.

Sokea näkö

Sokeat voivat saada rajakokemuksen ajaksi normaalin tai normaalin ylittävän näkökyvyn, vaikka he eivät pysty lainkaan käsittämään maailman visuaalista puolta eivätkä kykene näkemään myöskään unissaan.

Nukutettu ja tietoinen

Rajakokemuksia tapahtuu myös nukutuksen aikana, jolloin mitään tietoisuutta ei pitäisi olla.

Paluu menneeseen

Rajakokemusten aikana koetaan usein elämäntapahtumien kertaus, joka kuvastaa todellisia, usein unohtuneitakin tapahtumia.

Jälleennäkeminen

Lähes kaikki rajakokemusten aikana kohdatut henkilöt ovat aiemmin kuolleita, usein edesmenneitä sukulaisia.

Lasten suusta

Lapsilla on aivan samankaltaisia kokemuksia kuin aikuisilla, joten kokemusten sisältö ei ole riippuvaista ennakkouskomuksista.

Kaikkialla maailmassa

Rajakokemukset ovat samankaltaisia kaikkialla maailmassa kulttuurista tai uskonnoista riippumatta.

Elämänmuutokset

Rajakokemuksen läpikäyneistä suuri osa muuttuu kokemuksensa seurauksena monessa suhteessa. Nämä muutokset ovat usein lopullisia. Tällaiset muutokset kertovat kokemuksen voimakkuudesta ja todellisuudesta.

Kirjoittajan tutkimustyön tuloksena on syntynyt myös Kuolemarajakokemuksen tutkimussäätiö. Sen verkkosivuilla on kuvattuna yli 4000 rajakokemusta 23 eri kielellä.

Kirjoittaja heittää pallon lukijalle: Tässä ovat tutkimustulokset. Päätä itse mitä mieltä olet.

”Elämä nauraa kuin lapsi ja heiluttaa kuoleman helistintä pois juostessaan.”

(Rabindranath Tagore, intialainen runoilija)

Italialainen talo - Joulukuu

Kompuroin hämärässä metsässä. Jos kävely on nostamista, siirtämistä ja laskemista – kuten Buddha kävelyn määritteli – niin tässä metsässä nostaminen ja laskeminen korostuvat. Metsä on täynnä kaatuneita puunrunkoja, jätetty luonnolliseen tilaan. Kiitos siitä!

Saavun hiekkatielle ja kulku helpottuu. Metsän läpi kulkiessa en kuullut lintujen ääniä kuin kerran: korkeita varoituksia, joiden lähettäjästä en päässyt selvyyteen. Lintuvähyys jatkuu. Kuulen ainoastaan hömötiaisen kähinää ja talitiaisen säksätystä ja tiitittelyä. Aukiolla kasvillisuus on kauniisti huurtunut.

Kävelen eteenpäin. Metsänlaidassa oleva keltainen heinikko yllättää hauraudellaan, väreillään ja kauneudellaan minut. Heinikko saa minut jostain syystä herkistymään.

Herkistyneenä ihmisenä ihmettelen, mitä ovat siellä täällä metsässä näkyvät kuuramuodostelmat. Ne ovat syntyneet maassa olevien kolojen ympärille. Luulen, että kyse on hiusjäästä, jonka aiheuttaa lahossa puussa elävä sieni. Lisää aiheesta voi lukea tästä: http://www.iltasanomat.fi/tiede/art-1450152111310.html.

Saavun pelloille, jonka keskellä italialainen talo kököttää. Jos kököttää enää. Minua ei huvita nyt selvittää tätä asiaa. Jätän asian mieluummin arvoitukseksi kuin altistun mahdollisuudelle katsoa maan tasalle murjottua talon rauniota. Muistoissani talo ainakin tönöttää pystyssä valkoiset seinät hohtaen. Haluan siis kieltää golf-kentän tekijöiden aikeet, vaikka ne leviävät edessäni karun todellisena. Taivaalla vapaana liihottava korppi ja kaksi lepattelevaa harakkaa vähentävät hieman golf-ahdistustani. Italialaisen runoilijan Sandro Pennan sanoin:

Sydämessä lähes parahtaa

ilo. Ja kaikki on tyyntä.

Alan etsiä sopivaa teepaussipaikkaa. Tulen purolle, joka on kauniisti jäätynyt. Täällä talitiainen tervehtii minua pirteästi. 

Teepaikan löydän niityn laidalta, tyhjän peuraruokinnan vierestä. Samalla voin pitää silmällä niityn yli mahdollisesti lentäviä siivekkäitä. Tänään tarjolla Muumi-herkkua.

Päätän teepaussini. Lintuja ei ole näkynyt. Teen kiikareilla viimeisen katsauksen ympärilleni ja eikös niityn toisella laidalla kökötä viitisen lintua lehtipuun latvassa. Arvelen niitä keltasirkuiksi, koska tiedän siellä päin olevan kaksi peuraruokintaa ja niillä tarjoillaan keltasirkkujen herkkua kauraa. Ei muuta kuin tarkistamaan asia. Matkan varrella olevan peuraruokinnan luota lähtee todennäköisiä keltasirkkuja lentoon. Ne laskeutuvat lähipuihin. No, tarkistan tämän ruokinnan myöhemmin. Päästessäni kaukaisemmalle ruokinnalle en näe enää keltasirkuiksi epäiltyjä, lienevätkö siirtyneet toiselle ruokinnalle. Täällä on vain yksi mustarastas ja lähistöltä kuuluu korpin ronkuntaa ja punatulkun ääntä. Palailen toiselle ruokinnalle, jossa tarkoillaan kauran lisäksi vihanneksia.

Lähipuista löytyy kaiken kaikkiaan 25 keltasirkkua ja ruokinnalta kolme mustarastasta.

Palailen samoja jälkiä takaisin. Päätän kulkea takaisin autolle hieman eri reittiä. Oikaisen poikki aukion, joka keväisin, kesäisin ja syksyisin on kovin kostea. Mutta nyt jää kantaa. Aukion reuna-alueet isoine puineen ovat mielimaastoani. Haaveilen ja suunnittelen jo metsäruokinnan siirtoa tänne ensi vuodeksi. Ja kuin tilauksesta tulee kaksi talitiaista iloisesti tirskuen antamaan suosituksensa asialle. Täällä kuulen taas hyvin ohuita varoitusääniä korkeista puista. Toinen kuulolaitteeni on lakannut toimimasta jo puolivälissä retkeä patterin tyhjennyttyä ja nyt toinenkin kuulolaite antaa patterivaroituksen. Kuulen kummallisen vumputtavan äänen, kuin käpytikan siivistä lennossa lähtevä ääni. Näen keskikokoisen linnun hahmon sen lentäessä tiehensä. En tunnista lentäjää.

Palailen autolle. Juuri ennen autoa näen polun oikealla puolella ison lammikon, joka on kauniisti jäässä. Menen lammikon reunalle valokuvaamaan jääpeitettä. Lammikon vastarannalla kököttää tumma hahmo. No, mutta siellähän on pyy höyhenet pörhöllään. Se on juomassa lammikosta vettä. Se juokin kymmenkunta kulausta ja löntystelee sitten rauhallisesti kuusikon suojaan. 

Mukava päätös retkelle. Vuoden viimeiselle. Koeta pysyä pystyssä, italialainen talo.