Kohtaamisia linturuokinnalla - 11.3.2016

Lähestyn linturuokintaamme omenapuutarhan vieressä. Tutkin kakkakasaa, jonka olen jo viikkoja sitten löytänyt. Epäilen kasan olevan supikoiran käymälän. Kasan päällä on aivan tuoretta tavaraa. Lähestyn varovasti ruokintaa ja kuikuilen puiden välistä. Arimmat linnut jo lehahtavat siivilleen: yksi varis, kaksi harakkaa ja kaksi närheä poistuvat.

Äkkiä joku lyllertää kohti. Supikoira! Puun rungon takana kaivan varovasti kameran esille. Kurkistan hitaasti puun takaa. Supikoira on pysähtynyt ja tuijottaa minua kohti. Varovasti napsin siitä kuvia. Harmi, etten ole laittanut kamerasta suljinääntä pois päältä, sillä supi tuntuu reagoivan sulkimen ääneen. Se nostaa kuonoaan ja yrittää kovasti nuuhkimalla saada minusta hajua. Mutta ilmeisesti ei saa, koska jatkaa toljottamista. Niin toljotan minäkin. Haluan nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi pysyn paikallani.

Jossain vaiheessa minun on pakko laskea kameraa alemmas. Supi yrittää taas saada vainua. Toljotus jatkuu. Kärsivällisyyteni on koetuksella. Tämä tuntuu tylsältä. Eiköhän tämä ole jo nähty. Tunnen suurta houkutusta liikahtaa. Tiedän kuitenkin, että jos sen teen, supi säntää välittömästi karkuun.

Skannaan kehoani läpi. Skannauksen tulos: kehollani ei ole mitään hätää, ainoastaan pohkeeni ovat hieman kireät. Korjaan tilanteen muuttamalla hieman tasapainoani. Huomaan, että kärsimättömyys johtuu siitä, että mieleni tulkitsee tilanteen tylsäksi. Tylsyys helpottaa, kun tunnen kehoni elävyyden. Jätän narisevan mieleni vaille huomiota ja nautin tästä harjoitteesta. Tässähän jaksaa olla vaikka kuinka pitkään. Aika pysähtyy. On vain liikkumaton minä ja toljottava supi. Ajantaju häviää. Äkkiä ymmärrän liikkumattomien chi kung –harjoitteiden tarkoituksen. Kyky seistä pitkiä aikoja täysin liikkumatta on sotilaalle tuiki tärkeä taito. Jos supi olisi vihollinen ja jos nyt herpaantuisin, supi ampuisi minut.

Lopulta kärsivällisyyteni palkitaan. Supi kyllästyy, kääntyy ja pujahtaa rinteessä olevaan onkaloon. Minulle jää hyvä olo, kun en mennyt helpomman kautta, vaan sinnittelin ja näytin mielelleni kaapin paikan. Käyn kurkistamassa koloon, johon supi katosi.

Laitan linnuille lisää ruokaa. Valokuvaan juuri auringonkukansiemeniä roiskivaa mustarastasta, kun kuulen varpuspöllön vihellyksen. Lähellä olevat tiaisetkin hermostuvat. Mietin, voiko pöllö olla äänessä keskellä kirkasta päivää. Muistan toki kuulleeni aiemminkin keväällä päiväaktiivisen viheltelijän. Jokin äänessä ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ja viimeistään samasta suunnasta kaikuva käen kukunta paljastaa viheltelijän kaverikseni, joka pienen poikansa kanssa onkin nauraen laskeutumassa ruokinnalle. Hauskaa tavata jälleen. Sillä eilen olimme Vantaan Petikossa polttelemassa nuotiota ja syömässä iltapalaksi makkaraa. 

Se oli pikkupojan ensimmäinen nuotioretki. Ei varmaankaan viimeinen.

Kaarelanjoella - 11.3.2016

Keväisenä päivänä kävelen kohti Kaarelanjokea (ajattelin ryhtyä käyttämään tätä nimeä Mätäjoen sijaan Kaarelanjoki-hankkeen rohkaisemana). Liikenteen melu häiritsee minua tänään suuresti. Kaipaan täydellistä hiljaisuutta. Sellaista ei näiltä seuduilta löydy. Eikä enää kovin monesta muustakaan paikasta Etelä-Suomesta. Kaarina Davis määrittelee kirjassaan ”Toisinnäkijän päiväkirja” hiljaisen paikan sellaiseksi paikaksi, missä ei kuulu yhtäkään ihmisen aiheuttamaa ääntä viiteentoista minuuttiin. Kun pääsen lähemmäs jokea, tulee hieman hiljaisempaa. Mitä nyt harakat räkättävät ja orava naksuttelee. Luonnonääniä.

Lähempänä viljelypalstoja seison ihailemassa tuuheaa kuusiaitaa, kun kuulen laulurastamaisen säkeen, joka toistuu kahdesti. No, sitten alkaa kuulua vielä ihmeellisempiä ääniä. Jaahas, närhi esittelee äänirepertuaariaan. Näen kaksi pikkulintua linnunpöntön edustalla. Näillä täpläposkisilla ruskeapäisillä pikkuvarpusilla on paljon rajoittuneempi äänivalikoima. Ihmettelen kuinka paljon talitiaisia on hangella hyppimässä. Onkohan hyppyhäntäisiä jo ilmestynyt? Yritän etsiä niitä, mutta en löydä lumelta mitään elävää. No, tinteillä on tarkemmat silmät.

Yhdeksän lintulajia on havaittuna, kun lähestyn vanhaa lehtikuusta, joka on nykyisin nimetty tikkakuuseksi. Arvuuttelen, mikä mahtaa olla kymmenes laji. Tikkakuusi ei tällä kertaa petä: kaksi tikkaa rungolla. Ensimmäisenä kiikareihin osuu koiraskäpytikka ja heti perään naaraspohjatikka. Puuhun lennähtää neljä närheä. Sen jälkeen tikat eivät saa olla rauhassa. Närhet jahtaavat tikkoja ja ajavat ne aina välillä pois koko puusta. Tikat ovat sitkeitä ja palaavat aina takaisin. Mutta närhetkin saavat kyytiä kahdelta mustarastaalta. Lopulta närhet lähtevät ja rauha ja järjestys palaa puuhun. Tikkapuutuijotukseni päättyy siihen, että räkättirastas ponnahtaa maasta oksalle istumaan. Onpa ilahduttava näky nähdä kevätlintuja.

 Omenapuutarhan ruokinnalla tapaan supikoiran (tästä on oma tarina). Täytän tyhjentyneet pönikät auringonkukansiemenillä ja ripustelen lisää talipalloja. Tänään ruokavieraina on variksen, harakoiden ja närhien lisäksi talitiaisia, sinitiaisia, viherpeippoja, punatukkuja, mustarastaita, yksi tikli ja yksi käpytikkanaaras.

Äkkiä sivullani liikahtaa jotain valkeaa. Refleksiajatus tuo mieleeni pulmusen, mutta toki pääni pian korjaa, ettei se ole mahdollinen tällaisessa maastossa. Liukkaasti liikkuvaa valkeaa otusta valkoisella hangella on vaikea seurata. Sen verran saan otuksen kiikareihini, että tunnistan sen lumikoksi tai kärpäksi. Se on lähes valkoinen, ainoastaan niskan takana on hieman tummaa väriä. Yritän nähdä hännänpään, koska muistan sen kärpällä olevan talvella mustan. En kuitenkaan erota muuta kuin valkeaa. Koon perusteella julistan sen lumikoksi maallikkonisäkästunnistajan rohkealla varmuudella.

Jatkan matkaa. Minua alkaa hiukoa ja poikkean Malminkartanon juna-aseman lähistöllä Siwassa ostamassa lisää evästä. Vaikka täällä ei ole hiljaisuutta, täällä on kauppoja. Keväinen päivä on kauneimmillaan. Aurinko paistaa lämpimästi, kun mussutan karjalanpiirakoita ja jälkiruoaksi Maxi-Tuplan, jota en pystynyt kassalla vastustamaan. Seurasin sivusta, kun käteni tarttui siihen ja laittoi kassan hihnalle. No, hyvältähän tuo maistuu!

Tulen joen varteen. Joki on paikka paikoin sula. Kävelysillan kohdalla on paljon sinisorsia ja muutama sorsienruokkija. Arvioin sorsakattauksen suuruudeksi noin 250 sorsaa. Ruokkijanainen pyytää, että poistan hänet kuvista, jos hän on sattunut kameran muistikortille tarttumaan. Lupaan tehdä niin.

Nousen Vaskivuoren huipulle, missä en ole ennen käynytkään. Siellä kaksi kuusitiaista ottaa mittaa toisistaan yrittäen laulaa toisensa oksalta alas. Minä putoan alas persuksilleni hyvän kävelyrupeaman jälkeen ja alan syödä eväitä. Nautin kevätauringon lämmöstä. Närhi pitää minulle seuraa.

Etsin sopivan reitin laskeutumiseen. Aurinkoisella rinteellä on hurja vilinä: kymmeniä talitiaisia pomppii maassa syömässä jotain. Ne myös mylläävät vanhoja maatuneita lehtiä mustarastaiden tapaan. Olisivatko kyllästyneet talviruokaan ja tulleet lumettomaan maahan syömään elävää liharavintoa, pieniä hyönteisiä. Istahdan alas ja seuraan talitiaisten vilinää. Hassua nähdä niitä maassa pomppimassa, vieläpä tuollainen joukkio. Varovasti arvioiden ynnään tinttejä olevan ainakin viisikymmentä. Parvi on lähes puhdas talkkariparvi, poikkeuksena havaitsen yhden puukiipijän ja yhden sinitiaisen. Jos ne nyt sitten edes hengailevat tässä joukossa.

Jatkan matkaani ja kaksi laulujoutsenta soutaa laulellen ilmojen halki. Kannelmäessä rautatiesillan kupeessa olevalle ruokinnalle on kerääntynyt noin 50 naakan parvi, joukossa kaksi harakkaa ja yksi varis. Tali- ja sinitiaisten lisäksi havaitsen ruokinnalla kaksi pikkuvarpusta ja keltasirkkuja, joita on täysi likainen tusina.

Sähkölinjan tolpan päässä löydän tutun näyn: nuori kanahaukka istumassa varisten häiritessä olemista. Yksi varis uskaltautuu aivan haukan viereen. Lopulta haukka saa tarpeekseen ja lentää pois. Ja varikset seuraavat perässä.

Trumpettitien päässä on ruokinta. Sen vieressä pusikossa koirasfasaani kuurupiilostaa kanin ja rusakon kanssa. Fasaania en tämän vuoden puolella ole vielä tavannutkaan. Ovat käyneet vähiin. Ruokinnan vieressä olevassa tuuheassa tuija-aidassa on paljon varpusia, vähintään 30 yksilöä. Bussi 42:n päättäriltä löydän vielä toisen hyvän varpuspaikan: vähintään 20 sirkuttajaa. Kannelmäessäkin pikkuvarpuset tuntuvat lähes syrjäyttäneet tavalliset varpit.

  

Lähestyessäni jo kotitaloa käyn vielä hauskan keskustelun kahden tummaihoisen nuoren miehen kanssa. He puhuvat hyvää suomea ja puheliaampi hymyilee melkein koko ajan. Mies1: ” Joko kotka on nähty?”. Minä: ”Jurmossa tammikuun lopulla näin merikotkia, maakotkia en ole vielä tänä vuonna nähnyt.” Mies1: ”Asuvatko maakotkat muualla?”. Minä: ”Joo, pesivät pohjoisempana.” Mies1: ”Oulussako?” Minä: ”Pikemminkin Kainuussa ja Lapissa” (unohdan Suomenselän alueen). Mies1:”Huopalahdessa näin kerran huuhkajan. Se oli mahtavaa. Rakastuin siihen lintuun.  Ei anteeksi, se oli pöllö.” Minä: ”Huuhkaja ON suuri pöllö, jolla on isot korvatupsut.” Mies2: ”Mikä tuo on?” Hän osoittelee seipiötäni. Selitän, että seipiö estää käsiä väsymästä ja tekee kiikareilla katsomisen vakaammaksi. Mies1: ”Onko olemassa kypäriä, joista kiikarit voisi kääntää silmille?” Siis, kuten visiiri. Sanon, etten ole vielä tavannut sellaisia kiikareita. Toivottelemme hyvät päivänjatkot ja jatkamme omia polkujamme hetkittäisen kohtaamisemme jälkeen.

Tämän retken lintulajilista (22 lajia): naakka, harakka, talitiainen, sinitiainen, mustarastas, varis, punatulkku, närhi, pikkuvarpunen, käpytikka, pohjantikka, räkättirastas, viherpeippo, tikli, varpunen, sinisorsa, kuusitiainen, puukiipijä, laulujoutsen, keltasirkku, kanahaukka, fasaani.

Ja nisäkäslajilista (5 lajia): orava, supikoira, lumikko, kani, rusakko

Oivalluksia - Hiljentyessä

Nainen on solisti, mies säestäjä. Vuoro vaihtuu. Jin ja jang. Lapsella on asiaa, uusi solisti. Nainen ja mies säestävät.

Oleminen on helppoa. Oleminen ei vaadi voimia. Silläkö voisi ladata akut?

Kun haluan energiaa, otan yhteyden elävään,  kosketan todellista. Mieli ei ole koskaan elävä. Se on virtuaalinen. Jäljittelijä.

Onko kiire mielen tapa olla?

Luon uutta luopumalla. Tyhjyys täyttyy luovuudella.

Kun taito kasvaa ja alan käyttää sitä luovasti, syntyy taidosta taidetta.

Löydä oma tiesi. Ja kun löydät tien, pysy poissa tieltä.

Ideoista kiitos Laurille, Iinalle ja ”Ydinolemisen Voimala” -ryhmälle.

Oivalluksia - Sillä aikaa elämässä...

Poikani on saanut ajokortin. Vihdoinkin riittävän hyvä syy minulle jättää auto kotiin ja kulkea työmatkat kävellen ja bussilla. Työviikon viimeisenä aamuna kävelyn jälkeen hämmästyn, kun saavun jo bussipysäkille. Kylläpä puoli tuntia kävelyä kului nopeasti. Asioita ajatellessa. Tietotekninen pysäkki kertoo, että seuraava bussi tulee kahdeksan minuutin päästä. Minulla on siis mukavasti “luppoaikaa”.

Seisoskelen ja katselen ympärilleni. Äkkiä herään ja tulen tähän hetkeen. Olotilani muuttuu. Kuin silloin, kun aurinko tulee esiin pilven takaa. Näen ja kuulen kaiken selvemmin. Tuossa tulee valkoinen Skoda, pysähtyy suojatien eteen ja antaa tilaa keski-ikäiselle naiselle, jolla on punainen takki ja jalassa korkeakorkoiset kengät. Vastapäisellä pysäkillä bussi kiihdyttää pysäkiltä liikkeelle, possauttaa mustaa savua pakoputkesta ja jyristelee tiehensä. Vieressäni nuori tyttö liikuttelee jalkojaan viluissaan, kuin tanssisi.

http://anupsalim.blogspot.fi/2011/07/how-to-warm-up-at-bus-stop.html

Autoja vilisee, ihmisiä kävelee, lentokone lentää taivaalla, mies vieressäni, niistää nenäliinaansa, ilmassa leijailee lumihiutaleita, tunnen pistelyä jalkapohjissani, pysäkin minuuttinumero muuttuu seitsemästä kuuteen. Kaikki nämä liikkeet, elämän teatteri, esitetään tässä paikassa, tällä hetkellä, tällä tavalla. Ja saan olla mukana siinä. Jos valitsen niin.

Lävitseni tulvahtaa sanonta, jonka olen kuullut kauan sitten: ”Elämä on sitä mitä meille tapahtuu sillä aikaa kun teemme muita suunnitelmia.” Olen kokemassa tätä oivallusta todeksi juuri nyt. Nyt en suunnittele. Voin olla läsnä aistit auki ja nähdä elämän tanssin.

Kokemus on hetken aikaa voimakas ja vaimenee pikku hiljaa. Bussi saapuu ja astun sisään. Kokemus ei katoa. Siellä se on. Jokin on muuttunut. Olen saanut oivalluksen, joka on lävistänyt minut. Tuota Thomas la Manchen sanontaa, jota on istutettu myös John Lennonin suuhun, olisin valmis muuttamaan seuraavaan muotoon: ”Elämä on sitä mitä meille tapahtuu sillä aikaa kun ajattelemme.”

Aina kun ajattelen, siirryn pois tästä maailmasta, siirryn virtuaalimaailmaan. Ajattelulla on paikkansa. Pointti on siinä, että teen sitä aivan liikaa. Ajattelu korvaa elävän elämän. Korvaa todellisen villin vapaan aistikkaan elämän mallintavalla rajaavalla, parhaimmillaankin vain mielenkiintoisella elämällä. Kumman valitsen?

Katselenko valokuva-albumia lomamatkalta ja pussaan rakkaan naisen salamavalokasvoja ja punaisia silmiä paperilla? Vai kuljenko illan pehmeässä valossa rannalla, tunnen leppeän merituulen hiuksissani, hänen kätensä omassani, haistan meren suolaisuuden ja maistan naisen mansikkaiset huulet, kun rutistan hänet kehoani vasten.