Kohti elävää

Astumme aamutuimaan äitini kanssa Järvenpään kulmakonditorioon. Hän riisuu päältään pakkasta vastaan laitetun villatakin, koska se on hänen mielestään ruma. Toppahousuja hän ei sentään ala riisua, vaikka moittii niitäkin rumiksi. Katselen hänen punaiseksi maalattuja kynsiään, kun hän tarttuu kahvikuppiinsa. ”Vetovoimatyyppi” ajattelen. Itse tunnen vetovoimaa viereisellä pöydällä lojuvaan tuoreeseen Hesariin. Koska en ole vielä kunnolla tehnyt tuttavuutta uudistettuun Hesariin, huomaan nappaavani sen itselleni. Minulle ei ole tullut yli kymmeneen vuoteen Hesaria, mutta tauko ei ole poistanut lehtien lukemisen himoani: himoani tietoon, himoani tietää mitä ympärilläni tapahtuu. Ahh, tuore, siististi viikattu, painomusteelta tuoksuva, rapiseva lehti, joka kätkee sisuksiinsa tiedot maailman tapahtumista.

Kesken lehden luvun äitini naurahtaa ja osoittaa ulos ikkunasta. Siellä kolme naakkaa ja yksi varis kiistelevät eilisen hampurilaisen jämistä ja ketsuppisesta käärinpaperista. Okei äiti, olet oikeassa. Ulkona taistelevat linnut ovat elävämpiä kuin kuollut sana. Laitan Hesarin syrjään ja jään seuraamaan näytelmää. Hidalgona heilunut varis saa tarpeekseen ja naakat jäävät keskenään nahistelemaan. Yksi niistä on kunkku, mutta kunkulta menee aikaa ja energiaa vahtia kahta muuta, jotka näin saavat kuin saavatkin osansa. Näytelmä päättyy siihen, että siivousintoinen nainen tulee ja korjaa paperit roskikseen.

Kahvilareissun jälkeen katselemme äitini huoneessa televisiota. Äkkiä äitini kohottautuu ja menee ikkunan ääreen. Hän ihastelee ulkona lentäviä lintuja. Okei äiti, olet oikeassa. Ulkona lentävät linnut ovat elävämpiä kuin television kuollut kuva. Jätän television ja menen ikkunan ääreen. Pulut ovat aurinkoisesta säästä innoissaan ja lentelevät sinne tänne ilokseen. Sitten ne kokoontuvat vastapäisen talon televisioantennin päälle istumaan. Lasken niitä olevan tasan kaksikymmentä. Näytelmä päättyy siihen, että linnut lehahtavat lentoon ja tyhjä antenni jää heilumaan edes takaisin.

”Mennäänkö jo syömään?” äitini kysyy. Sanon, että ruoka ei ole vielä valmista. Hän sanoo, että hänellä ei ole nälkä, mutta jospa minä söisin. Sanon syöväni kotona. Hetken päästä hän kysyy: ”Mennäänkö syömään? Annan periksi ja menemme palvelutalon yhteiseen olohuoneeseen. Kysyn mitä Hannalle kuuluu. ”Heiluttaa” hän vastaa ja heiluu vaan. ”Helvi ja Helvin poika” huudahtaa Pekka. Hän on vääntynyt kaksinkerroin, mutta nostaa päätään ja sanoo hymyssä suin: ”Me olemme Helvin kanssa käyneet neljänä sunnuntaina Keravan kirkossa”, kuten hän aina sanoo. ”Me olimme Helvin kanssa ihailtu pari” hän sanoo ja hymyilee. ”Vetovoimatyyppi” ajattelen kun katsahdan hänen rollaattoriaan. Sen päällä lojuu huolitellusti kampa ja peili. Näytelmä päättyy siihen, että minun on aika lähteä kotiin.

Kotiin päästyäni lähden viemään linturuokinnalleni lisää ruokaa. Ruokinnalla on melkoinen konsertti: talitiaiset ja sinitiaiset tapailevat kevätlauluaan ja punatulkut viheltelevät ympärilläni. Kaiken kruunaa ylhäällä puissa keinuvien vihervarpusten ihana laulu. Kevät ei ole kaukana. Nyt on ruokinnalla elämää.

Ja nyt tässä keskellä linnunlaulua äkkiä oivallan, että päivän aikana muistisairas äitini on ohjannut minua kuolleesta elävään: Hesarista naakkoihin, televisiosta puluihin, yksityishuoneesta yhteiseen huoneeseen. Huomaan, että on tärkeää kysyä itseltään: olenko menossa suuntaan, joka on elävä. Suuntaan, joka vie elämään. Mieleeni muistuu aikansa radikaalin ja toisinajattelijan Jeesuksen sanat, jotka tuntuvat liittyvän oivallukseeni. Kotona tarkastan sanamuodon: ”Seuraa sinä minua, ja anna kuolleiden haudata kuolleensa." Tänään tuntuu hyvältä seurata tätä oivallusta.