Luonnon lumoa Saltfjärdenillä - Maaliskuu

Ajelen kapeaa tietä kohti parkkipaikkaa. Parkkipaikalla on yksi auto. Heti autosta noustuani näen parinkymmenen hanhen parven lentävän läheltä lintutornia. Tornissa oleva mies seuraa hanhiparven lentoa.

Saapastelen torniin ja vaihdan miehen kanssa huomenet. Juttelemme leppoisasti niitä näitä linnuista, kuten alkavaan aamuun sopiikin. Mies on nähnyt viisi hanhiparvea puolen tunnin sisällä. Minäkin näin noin kolmenkymmenen hanhen parven, autosta matkalla tänne. Määritykset jäävät sekä hänellä että minulla ”harmaahanhitasolle”.

Tuuli käy kovana lännen-luoteen puolelta, joten tuulen suunta ja kovuus ehkäisee kunnon lintumuuttoa. Hanhien lentokin on katkennut. Lintujen vähyydenkö vuoksi mies alkaa kertailla, mitä kaikkea hän on nähnyt tästä tornista aiemmin tänä vuonna ja aiempina vuosina. Minä käännän kiikarit talven painaman ruovikon ylle ja seuraan hetken ison varisparven touhuilua.

Torniin saapastelee vanhempi mies ja nuori poika, olisikohan mies pojan ukki. He ovat vähäpuheisia ja keskittyvät lintujen tiirailuun. Kun niitä ei juurikaan tule esiin, mies alkaa puhua, kuinka eilen tornista näkyi valtavasti metsä- ja tundrahanhia. Näin saamme lintuja sankoin joukoin näkyviin mielikuviimme.

Hiljaista aamua ilahduttavat peippojen alhaalla muuttavat hajaparvet ja sepelkyyhkyt, joita lasken suurimmassa parvessa olevan 26. Lähestyvät ”hanhiparvet” paljastuvat merimetsoparviksi, joista suurimmassa on 16 metsoa. Paikalliset kurjet ilahduttavat keväisillä huudoillaan ja laulujoutsenten valoon ja trumpettiin ei koskaan turru. Ukki löytää metsän reunasta lapinharakan.

Pian kuuluu surumielinen vihellys ja kevään ensimmäinen kapustarinta ilmestyy kiikarin näkökenttään. Aamumies lähtee tornista ja minäkin hyvästelen pian pojan ja ukin. Kello on vasta kymmenen ja minua houkuttelee brunssi jossain mukavassa paikassa auringon lämmittävän verhon alla. Tuulisessa tornissa ei tee mieli maiskuttaa. Olenkin bongannut tornista parkkipaikan läheisen lepikon ja sen takana kohoavan jyrkän kallion.

Kävelen ruovikkokaistaleen yli lepikkoon. Torniin punkeaa lisää väkeä, yksinäinen mies ja pariskunta. Minä sukellan valoisaan lepikkoon. Voin kuvitella, kuinka kohta täällä kaikuu peipon ja rastaiden laulu ja sepel- tai uuttukyyhkyjen puhinat. Tänään täällä ei kuulu kuin sinitiaisen ohut hihitys. Äkkiä sen vastapainona maisemaa täräyttää fasaanin aamuhuuto.

Saavun leveän ojan varteen ja se estää pääsyni kalliolle. Jään koivun juurelle kuorimaan kananmunaani ja mutustelemaan kauraleipääni. Katselen korppien taitolentoa tuulessa. Aurinkoisella taivaalla soutaa 17 töyhtöhyypän parvi. Neljä kurkea saapuu ruovikolle kovasti kurahdellen. Suljen silmät, kuuntelen korppien ja kurkien ääniä, annan auringonlämmön hyväillä kasvojani. Kauempana lintutornissa ornit seisovat kylmässä tuulessa silmät valppaina.

Brunssin ja solariumin jälkeen suunnistan autolle. Koko päivä on vielä edessä. Metsän reunasta lehahtaa lentoon kaksi lehtokurppaa, joita myös väyrysiksi sanotaan, molemmilla silmät yhtä kaukana toisistaan. Ne muistuttavat minua lähestyvistä kunnallisvaaleista… Ravistelen ajatuksen irti. Nyt linnustetaan!