Missä Mätäjoki kohtaa meren

Kelloradion vihreänkelmeä näyttö tapittaa minua kolmen kolmosen silmin: 3:33. ”Höh, nyt nuku!” Itseni komennukset ja ojennukset eivät auta, eivät liioin rentoutusyritykset. Tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen repäisen itseni ylös tuntia ennen suunniteltua heräämisaikaa. Matkaan kahdella bussilla kohti Mätäjoen laskupaikkaa, Iso-Huopalahtea.

Tässä Mätäjoki löytää meren.

Kohteeseen saavuttuani alan kuulostella paikan lintuja. Päätän, että kuuntelen rauhassa kaikki äänet ja yritän tunnistaa kunkin äänen aiheuttajan. Alku sujuukin hyvin: tuolla pajulinnun melankolinen säe, tuolla jankuttaa kirjosieppo, monelta suunnalta kuuluu satakielen voimakas laulu, tuolta kuuluu peipon voimakas säe, ja nyt erottuu viherpeipon laulu, joka vähemmän tarkkaavaisessa tilassa jäisi usein noteeraamatta. Lehtomaisessa metsässä ilma on täynnä linnunlaulua. Päällimmäisenä ryöpsähtelee lehtokertun laverteleva laulu. Välillä olen kuulevinani myös mustapääkerttua, mutta lehtokertun, satakielten ja peippojen laulun takaa on vaikea kuulla muita kauempana laulajia.

Satakieli laulaa muut linnut kumoon.

Kun pääsen rantaruovikon läheisyyteen, rauhassa kuuntelun idea alkaa murentua ja piru pääsee irti: ruokokerttusten särisevä rällätys peittää alleen muut laulut tehokkaasti kuin matto parketin. Useassa paikassa olen kuulevani myös toisentyyppistä ”kerttuslaulua”, mutta kuulolaitteillani on vaikea sanoa, mistä suunnasta laulu tulee ja ruokokerttuset rähisevät kaiken aikaa. Alun rauhan jälkeen huomaan käyväni nyt kovilla kierroksilla. Kymmenien samanaikaisten lintujen äänet eivät ole enää ”hallussa”, vaan tilanne on muuttunut puolikaoottiseksi. Päästän tässä vaiheessa irti tarkan kuuntelun ideasta.

Harmaahaikara harrastaa vesikävelyä.

Kävelen rantaan ja päätän keskittyä enemmän katseluun kuin kuunteluun. Mielessäni kokeneemman harrastajan vinkit (kiitos J!) alan määrittää lentäviä tiiroja. Istuvat tiirat tunnistan jotenkuten (jalkojen pituus, siipien ja pyrstön pituuksien suhteet, nokan väritys), mutta lentävät ovat olleet ufoja. Aluksi tunnistan useita lapintiiroja: höyhenenkevyt lentotyyli ja sivuprofiili hyvin etupainoinen pitkän pyrstön vuoksi. Pian alan nähdä myös selvästi erilaisia tiiroja: hieman raskaampi lentotyyli (tosin edelleen kevyt), sivuprofiili tasapainoisempi, siivet selvästi keskemmällä, yleisvaikutelma jykevämpi. Erot alkavat nyt avautua lintujen profiileja tarkkailemalla. Ja tiiroja on niin runsaasti lahden päällä, että aina silloin tällöin syntyy tilanne, että molempien lajien edustajat ovat samassa kiikarillisessa ja voin tehdä suoria vertailuja. ”Jumantsukka, näinkö nämä erotetaan!” Olenhan tuskaillut asian kanssa jo vuosikymmeniä etsien milloin mitäkin lintukirjoissa mainittuja eroja, joita ei sitten maastossa voikaan hyödyntää, syystä tai toisesta. Tiiraseurantaan tulee makea päätös, kun iso raskas tiira pitkine ”porkkananokkineen” lentää ohi. Tässä kolmas yleinen tiiralaji: räyskä.

Varpunen on tullut esiin talvipuskistaan.

Seuraa toisen hankalasti erotettavan parivaljakon vertailuhetki. Ylitseni lentää tummaselkäinen lokkilintu. Se lentää hyvin läheltä, joten onnistun näkemään sen keltaiset jalat, nokan ja ruumiin kohtuullisen koon (”kiltinoloinen”), katkeilevan valkoisen siipien takareunanauhan ja jopa lokin liitäessä sen hyvin pienet siipienkärkipilkut. Hetkeä myöhemmin tarkastelen toista tummaselkäistä lokkia. Erot ovat selvät: todella suuri koko, jykevä nokka (”häijynnäköinen rontti”), yhtenäinen siipien takareunanauha ja selvästi laajemmat siipienkärkipilkut, jotka näkyvät hyvin myös linnun istuessa. No, jalkojen väriä en huomannut katsoa. Mutta selkeä jytky merilokki, jonka habitus poikkeaa selkälokista.

Harmaasorsa on nimensä näköinen. Tulisit joskus käymään Kartanonhaan lammikolle.

Vedessä uiskentelee melko vähän sorsalintuja: sinisorsia, muutama haapana ja nokikana, harmaasorsapari, jokunen telkkä ja silkkiuikku, kaksi kyhmyjoutsenta. Rannalta erotan taveja lepäilemässä ruovikon suojassa ja ”tavipiilosta” yhytän yhden punajalkaviklon. Vastapäiselle rannalle joku on tehnyt piilokojun sorsien kuvaamiseksi. Objektiivi törröttää kojun aukosta. Veden päällä kuhisee todella paljon tervapääskyjä. Yhdessä hajaparvessa lasken olevan noin 90 lintua.

Golffaajat viihtyvät ruoholla, minä lymyän metsässä.

Palaan täyspainoisesti kuuntelumoodiin, joka toki on ollut päällä koko ajan, niin että olen voinut erottaa punavarpusen vihellyksen useassa eri kohtaa, pensaskertun hätäisen säkeen ja pajusirkun ”köyhän” laulun. Nyt erottuu edestä selkeästi erilainen laulu. Hieman lintua kuunneltuani alan päästä jyvälle laulajasta. Tässä auttaa myös se, että olen päässyt tänä keväänä kuuntelemaan kyseistä taituria myös kotiparvekkeeltani. Löydän linnun myös kiikareihini avoimesti laulamasta korkeahkolta koivun lehvistöstä Talin golf-kentän laitamilta. Tänään ja tässä kultarinta loistaa ja laulaa aamuauringon kultaisessa valossa.

Rentukka, Mätäjoen ruusu.

Kävelen Mätäjoen suun yli. Lapasorsakoiras ui joessa. Rentukat värjäävät rannat keltaisiksi. Ihailen punavarpusen karmiininpunaista väriä. Naaras on huomattavasti hillitympi. Sen suu toistelee muutaman kerran äänen jota en ennen ole kuullut: ”Njäääh!”

Olen laulanut koko kevään. Nyt ei hotsita.

Menen rantaan istumaan ja evästämään. (Samalla kun syön, seuraan ison rontin eli merilokin syömistä matalassa rantavedessä. Se on löytänyt kunnon kalanvonkaleen, jota se retuuttaa milloin mihinkin suuntaan ja saa välillä irrotettua siitä herkkupaloja mahansa täytteeksi.) Veden yllä lentää kahlaaja, jonka heti tunnistan tyllilinnuksi. Sitten onkin enää kysymys: tylli vai pikkutylli. Tämän samannäköisen parivaljakon erottamista olen harjoitellut koko kevään. Nyt lennossa se on helppoa, koska heti näen että linnulla ei ole valkoisia raitoja siipien yläpinnalla. Tämä on siis pikkutylli.

Merilokki on löytänyt ison kalan, jota se retuuttaa edestakaisin. Aina välillä irtoaa joku herkkupalakin.

Paikalle tulee mies polkupyörällä. Vaihdamme päivän lintukuulumiset. Hän kiinnostuu näkemästäni kultarinnasta, mutta toteaa samalla, että ei juokse lintujen perässä. ”Se juttu on tämä kokonaisuus”, mies sanoo ja hänen kätensä piirtää kaaren taivaalle. En voi olla enempää samaa mieltä. Vielä hän sanoo, että harrastus pitää hänet liikkeellä: viime vuonna tuli pyöräiltyä vuoden jokaisena päivänä tirppojen perässä ja sitä edellisenä vuonna kahta päivää vaille joka päivä. Nuo kaksi päivää hän oli kuumeinen. ”Tekosyy”, väitti hänen kaverinsa.

Vastaan tulee toinen pyöräilevä mies. ”Onko näkynyt viitakerttusia?” hän kysyy. Tältä alueelta on kuulemma löytynyt viisi lintua Tiira-lintutietopalvelun mukaan. Sopertelen jotain sellaista, että mulla on vähän vaikeuksia kuulla korkeita ääniä näillä kuulolaitteilla. ”Okei”, vastaa mies ja jatkaa matkaa. Muutaman metrin päässä kuulen jonkun kerttusen laulavan. ”No nyt keskity!” Joka vuosi sama juttu: ekat kerttuset keväällä pitää uudelleen opetella. Käytän poissulkumenetelmää. Mikään samana toistuva laulu ei tule kyseeseen: ei hernekertun säksätys, ei pensaskertun puiseva säe. Vaihtelevasti laulavista tämä ei ole myöskään lehtokertun lavertelua eikä mustapääkertun huiluttelua. Tästä puuttuu kultarinnan nasaali giegittely eikä äänikään ole yhtä kuuluvaa. Ja ruovikkokertut särinöineen ovat myös poissuljettuja. Jäljelle jäävät siis vain luhta- ja viitakerttunen. Ja kun kuuntelen laulun tempoa, joka on hidas ja jankkaava sisältäen välillä korkeita ”hidelyitä” ja teräviä maiskahteluja, on tämä erilaista kuin luhtakerttusen nopeat ryöpytykset. ”Onko tämä näin helppoa?” Tekee mieli huutaa: ”Hei mies, täällä on nyt se kaipaamasi viitakerttunen.” Mutta mies on jo kaukana.

Paikalle tulee kolmas pyöräilevä mies. ”Näitähän nyt riittää!” Kuuntelemme yhdessä löytämääni viitakerttusta. Mies tunnistaa toisen viitakerttusen tien toisella puolella hieman kauempana. ”Hei äskeinen mies, täällä on toinen viitakerttunen. Älä kiirehdi onnesi ja viitakerttusten ohi!” Menen lähemmäs tämän miehen osoittamaa lintua ja voila, minäkin kuulen sen. Ruovikossa piilottelee kaksi kanadanhanhea ja ruovikon keskellä ui ojassa harmaasorsa ja tavi, koiraita molemmat.

Kanadanhanhi yrittää piiloutua korsien sekaan.

Muistan jostain lukeneeni, että mustapääkertun laulu on kuin lehtokertun, mutta lopussa on korkeita huiluääniä. Tänään olen jokaisen lehtokertun kuultuani (ja niitä on ollut paljon) miettinyt, voisiko tuo nyt kuitenkin olla mustapääkerttu. Mutta kun vihdoin kuulen mustapään laulun läheltä, huomaan taas (vuoden jälkeen) kuinka erilainen se on jo soinniltaan, kauttaaltaan huilumainen.

Saan perä perään kaksi viestiä kavereiltani. Molemmat kaipaavat kahvitteluseuraa. Vastaan olevani pääsemättömissä, jumissa lintujen maailmassa. Sillä tavallaan ihan oma maailma tämä on. Voisi sanoa myös pakopaikka arjesta. Elämysten lähde. Omaa aikaa tai aikaa samanhenkisten seurassa. Ja kauneuden kanssa olemista. Linnut ovat jalokiviä, niiden laulu  korkea veisu ja höyhenpalleroisten siivissä elää vapaus. Toisin kuin toisen viestinlähettäjän elämässä nyt: hän on vaimonsa kanssa vaateostoksilla ja istuu paraikaa miesparkissa. ”Aina ei voi voittaa!”

Aina näitä löytyy!

Väsähdän. Aikainen aamuherätys riipii jäseniäni. Niinpä kellahdan pensaan varjoon ja torkahdan melkein heti pensaskertun raukea säe tuutulaulunani. Herään yli lentävien valkoposkihanhien nenäsointiseen haukahteluun. Penkillä istuva nainen näyttää hämmästyneeltä, kun pensaasta nousee mies tukka pystyssä.

Kiikarit merelle!

Olen tänään aikonut kävellä täältä Mätäjoen laskupaikalta joen vartta pitkin aina kotikonnuille Kannelmäkeen saakka. Kuitenkin olen jämähtänyt tänne jo neljäksi ja puoleksi tunniksi. On siis aika aloittaa tarpominen, mikäli aion vielä tänään päästä perille. Lähden kulkemaan joen vasenta puolta pitkin. Alku sujuu hyvin, mutta sitten tulee ryteikköä vastaan. Meneehän tuossa hiekkatie vierellä, mutta olisi kivempi mennä täällä lähellä uomaa. Mutta ei tästä tule mitään. Ilmakin on kuuma kuin Venuksessa ja hiki kihoaa otsalle. Äkkiä sisältäni nousee viisauden raikkaita sanoja: ”Hellitä mies, tämä on sinun lomapäiväsi. Mikä pakkomielle sinulla on hammasta purren kävellä kotiin tässä kuumuudessa? Nauti hetkestä ja vietä aikaa täällä, missä on niin paljon lintuja, paljon nähtävää ja kuultavaa.” Ja samassa tulee suuri helpotus. Kiire ja päämäärät ja suoritukset putoavat rentukoiden väliin ja porautuvat kuumina maan uumeniin. Minulla on aikaa, valtavasti aikaa…

Lapasorsan silmä ei nuku.

Palaan lahdelle. Käyn istumaan penkille ja kahvittelen kaikessa rauhassa, minkä jälkeen alan kävellä joen oikeaa rantaa. Vastaan tulee kaunis lehto. ”Mikä rauha tässä parinsadan metrin päässä kävelyteistä!” Kuuluu vain kirjosiepon, pajulinnun, mustarastaan ja sepelkyyhkyn laulu. Olen sukeltanut paratiisiin. Paratiisissakin on käärmeensä, täällä ne ovat itikoita, vuoden ensimmäisiä. Inisevät kyllä korvissa, mutta eivät vielä pistele.

Vanhoja kääpiä viiksekkäitä!

Löydän polun ja kävelen sitä eteenpäin. Polun varrella on jälleen polkupyörämies tuijottelemassa lintuja. Juttelemme hieman niitä näitä. Jatkan polkua eteenpäin. Golf-kentän laidalla katselen taivaan tummia pilviä. Ja sitten alkaa vettä tulla. Käännyn paluumatkalle. Mies tuijottaa edelleen tiiviisti samassa paikassa jotain. Kohta hän ajaa ohitseni ja huikkaa minulle, että pikkutikat suorittivat juuri vaihdon haudonnassa. Vai pikkutikkoja. Tämä on sitten viides tuntemani pikkutikkareviiri Mätäjoen varrella, neljä näistä Vihdintien itäpuolella. Palaan hetkeksi miehen tuijottelupaikalle, mutta pesimähiljaisten tikkojen löytäminen on kuin etsisi neulaa muurahaiskeosta. Takanani fillaroi kymmenkunta nuorta poikaa. Yksi pojista heittää toista poikaa jollain esineellä, menettää tasapainonsa ja kaatuu. Viimeisenä tullut ryhmänjohtaja pitää ”tuhmalle” pojalle puhuttelun, niin kuin koiralle pidetään: ”Aku, silloin kun ajetaan ryhmässä, se ei ole ihan turhaan se kahden metrin turvavälisääntö.” Samalla kaksi kurkea lentää yli.

Metsän reunasta löytyy eläinten hautausmaa. Koskettavin on Kyöstin hauta, missä vain kivet ja nimi.

Lopuksi kuljeskelen vielä kiertelemässä ruovikon itälaitaa. Kaupungin joutomaalle on kasattu valtava oksa- ja risukasa. Täällä jos missään voisi nähdä pikkulepinkäisen. Ja joskus tilaukset toteutuvat. Pitelen sadetta risukasan vieressä kun näen linnun kasan päällä. ”Kas, pikkulepinkäinen, mitä minä sanoin!” Joutomaalla on paljon multakasoja. Kokeilen onneani uudelleen. Toiveeni on nähdä kivitasku. Tällä kertaa se realisoituu vain mustarastaan ja viherpeippojen muodossa.

Sadepilvi väistyy ja kultainen kotka lentää jälleen.

Havaitut lintulajit: Talitiainen, Sinitiainen, Pajulintu, Kirjosieppo, Varpunen, Tervapääsky, Lehtokerttu, Satakieli, Harakka, Peippo, Kalalokki, Viherpeippo, Varis, Naurulokki, Haarapääsky, Harmaalokki, Selkälokki, Västäräkki, Sinisorsa, Haapana, Nokikana, Harmaahaikara, Töyhtöhyyppä, Naakka, Merilokki, Räkättirastas, Punavarpunen, Pikkuvarpunen, Pensaskerttu, Lapintiira, Meriharakka, Ruokokerttunen, Pajusirkku, Harmaasorsa, Telkkä, Tavi, Mustarastas, Punajalkaviklo, Kyhmyjoutsen, Sepelkyyhky, Kalatiira, Kottarainen, Kultarinta, Punakylkirastas, Laulurastas, Uuttukyyhky, Lapasorsa, Räyskä, Valkoposkihanhi, Silkkiuikku, Pikkutylli, Kanadanhanhi, Viitakerttunen, Harmaasieppo, Rantasipi, Käpytikka, Mustapääkerttu, Punarinta, Fasaani, Sirittäjä, Kurki, Pikkulepinkäinen. Yhteensä 62 lajia.