Elämänmakuisia hetkiä

Tavanomaisella aamukävelyllä vaimon kanssa. Olemme vieneet linnuille ruokaa. Ohitamme puukoulun. Ja siinä koulun kohdalla koen hetken, mitä on elää egosta irrallaan. Katson hetken egoni kohellusta ja tempoilua. Ja sen toisen vierelläni. Ja kaikki tämä on täysin ok. Täysin hyväksyttävää. Kaikki on paikallaan. Minulla on omat egon ”tärkeät jutut” ja toisella omansa. Ja niin sen kuuluukin olla. Egon ruokaa. 

Seuraan itseäni hetken kuin näyttelijää, joka esittää minun elämää. Kokemus menee ohi ja laskeudun lähemmäs näyttelijää. Samalla tunnen syvää kiitollisuutta vierelläni kulkevasta naisesta. Elämänkumppanistani, joka on jakamassa iloja ja suruja. Ja vielä jotain syvempää. Elämänmakuisia hetkiä. Egomme elämöivät, mutta sielujen sympatia säilyy. Näiden hetkien varaan voi rakentaa pitkän ihmissuhteen.

Hämärän rajamailla

Aamun sarastus on hieno hetki. Joskus jopa sykähdyttävä. Olen syysvaelluksella Käsivarren Lapissa. Kaverini avaa teltan vetoketjun, hymyilee ja sanoo: ”Kelpaisiko aamiaiseksi auringonnousu.” Väsyttää, on vielä hämärää ja kylmäkin. Mutta nousen kuitenkin. Ja meitä odottaa järisyttävän kaunis hetki. Aurinko on juuri kurkistamassa tunturin yli. Se heittää ensi säteensä meidän unisiin silmiin. Ja valaisee kirkasvetisen puron kivet hohtaviksi. Katselemme tätä ihmettä, kunnes meille tulee kiire ikuistaa tämä upea hetki. Kaivamme kamerat esiin ja kuvaamme kuumeisesti kunnes aurinko muuttuu tavalliseksi kehräpalloksi taivaalle. Nuo dia-kuvat ovat kellarin uumenissa, mutta näkymät ovat piirtyneet kirkkaina myös muistini syvyyksiin.

http://www.tunturisusi.com/taikamaailma/meedio6.jpg

Nyt vuoden pimeimpänä aikana nautin jälleen auringonnoususta. Tilanne ja tunnelma on erilainen. Kävelen kivitalon yhdessä huoneistossa. Katselen hämärää pihamaata. Vielä ei näy lintuja ruokinnallakaan. Kohta ilmestynee ensimmäinen. Yleensä se on mustarastas, jonka tumma hahmo juuri ja juuri erottuu pimeästä taustasta. Keitän kahvit. Laitan kaksi kuppia ja voileivät tarjottimelle ja kiikutan ne olohuoneeseen. Istahdan lattialle vaimoni viereen. Avaamme television ja laitamme tallennetun jakson The Hour -brittisarjasta pyörimään. Imeydymme sarjan tapahtumiin upeiden näyttelijöiden tulkitsemina. Välillä katsahdan ulos. Ei enää pimeää, pikemminkin hämärää. Meillä ei ole valoja. Vain television keinovalo valaisee huonetta. Nyt aamu sarastaa. Lempeästi ja hiljaa.

On hienoa olla hämärän rajamailla. Tuntea muutos, kun valo voittaa pimeyden. Ja se muutoshetki on kaikkein kaunein. Kun sekä valo että pimeys ovat yhtä aikaa läsnä. Aamunkoi. Aamunkoitto. Valon voitto.

On elämä laina

On joulupäivä. Olen linturuokinnalla. Miksi? Tämäkin on tapa antaa. Ruokkia nälkäisiä. Olla hömötiaisten Hursti. Löytää motivoivaa tekemistä. Säilyttää elävää talven kylmyyden yli. Nauttia tämän elävyyden katselemisesta, koska se liikuttaa jotain sisälläni. Tästä voisi saada perustan olemiselle. Rakentaa elämänsä tämän varaan.

Yhtä paljon tässä on kyse oman paikan löytämisestä. Tarvitsen takapihan jossa puuhailla. Elämä kerrostalossa on riuduttavaa. Ei voi aloittaa päiväänsä nuuhkaisemalla raikasta ilmaa. Parveke on, mutta liian lähellä taloa, liian kaukana luonnosta. Ja nyt jalkaan katkaistu kuusi estää pääsyn sinne. Tämä pieni metsäpläntti on minun oma paikka. Täällä ketunkolojen ja oravakuusten lomassa täyttelen pöniköitä siemenillä, korjailen kiinnityksiä, katselen tiaisten touhua ja kuuntelen kutsuääniä. Odottelen yllätyksiä. Niitä tulee aina. Kun pitää silmänsä auki, korvansa oikealla taajuudella, mielensä hiljaisena.

Maastossa on yllättävän paljon väriä. Eri ruskeansävyjä, vihreää. Kohta lumi kietoo tämän kaiken kylmään syleilyynsä. Elämä siirtyy odotustilaan. Talvisodassa Tanskasta tuli 1010 vapaaehtoista taistelemaan Suomen rinnalla. Hekin olivat aluksi odotustilassa. He odottivat malttamattomina – ei kevättä – vaan rintamalle pääsyä. He totuttelivat kovaan pakkaseen, lumeen, hiihtämiseen – josta ei lopulta tullut mitään. He ihailivat suomalaisten sotilaiden hiihtotaitoja. Kuinka nämä kesken laskun kaatuivat hallitusti lumeen, ottivat suksista tuen ja alkoivat ampua. Lopulta tanskalaiset komennettiin rintamalle, mutta rauha tehtiin nopeasti ennen kuin he sinne ennättivät. He palasivat omaan maahansa tietämättä mitä heille tapahtuisi. Miehet olivat lähteneet ilman oman maan siunausta, luvatta. He olivat tunteneet kutsun. Ja sillä välin Saksa oli miehittänyt heidän oman maansa.

Tunnen luonnon kutsun. Askeleeni on kevyt. On hyvä kävellä metsässä. Olen oikeassa paikassa. Saan sisäistä voimaa, jotta jaksan olla. Sisällä.

Saavun urheilukentälle. Siellä on poltettu vaatteita: kengät, hanskat, housut, pusero. Kuin palanut sotilas. Suomea auttaneista tanskalaisista kuusi kaatui. Yksi oli ehtinyt rintamalle, hän kaatui Karjalan kannaksen taisteluissa. Yksi sai surmansa Neuvostoliiton pommittaessa Oulua. Neljä kaatunutta olivat lentäjiä. Yhteen lentokoneeseen osui. Lentäjä kuitenkin viittoili naapurikoneille, ettei käynyt pahasti. Viittoileva käsi tosin oli katkennut kyynärvarresta. Hän lähti loivaan laskuun tavoitteena saada kone alas yhdellä kädellä…

Katselen palanutta vaatekertaa. Hiljennyn hetken sodassa kaatuneille. Tällä kertaa tanskalaisille rohkeille miehille, jotka kotiensa lämmöstä tulivat kylmään Suomeen. Auttamaan. Miksi? Koska se oli heistä oikein.

Laulu alkaa soida päässäni. ”Kun kuitenkin aina on elämä laina.” Palailen sisälle, jossa on elämää. Siellä on perheeni, jota rakastan. Lähdemme terveyskeskuksen vuodeosastolle. Ilahduttamaan äitiäni. Ja ilahtumaan hänestä. Hän on vielä rajan tällä puolen, vaikka kommunikoikin jo tuonpuoleisten kanssa. Kiitän lainasta, jonka olemme saaneet.

Kohtaaminen

Kun hän astuu sisään

musta viitta heilahtaa.

Sinä käännyt katsomaan

kuka hän on saapumaan.

Hän on läsnä tänään

ota mitä sinulle annetaan.

Ei yksinäisiä tähtiä

koko taivaankartta kimaltaa.

Hiljaa katso valo halkeaa

osoittaa taivaanrannan taa.

Ei ihmistä tulla tapaamaan

ihminen on luotu kohtaamaan.

Kun hän astuu ulos

musta viitta välähtää.

Sinä käännyt nyökkäämään

vaan kävikö täällä kukaan.

Ei yksinäisiä tähtiä

koko taivaankartta kimaltaa.

Ei ihmistä tulla tapaamaan

ihminen on luotu kohtaamaan.

Kuusi kuvaa kesästä

Sain Birgitalta haasteen, jossa kesä tiivistetään kuuteen kuvaan. Kesä kuudella kuvalla viittaa K-kirjaimeen, mutta minulla M-kirjain vei voiton.

Makkara. Ruoka on keski-ikäisen nautinto. Jo 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ylijäänyttä lihaa sullottiin teurastetun eläimen suoleen. Ja tuosta keksinnöstä lähtien suoleen pakattu lihapitoinen tai ainakin lihaa hieman sisältävä pötkyle on meille maistunut. Kesän mehevistä mehevin ateria syntyy totta kai hiilloksella. Juuri koskaan ruoan valmistaminen ei ole näin helppoa ja mukavaa.

Marjat. Tänä kesänä meillä oli onni olla kesäpaikalla, josta saimme kerättyä sekä talven punaherukat että mustikat. Mustikoiden eteen joutui tekemään töitä, mutta vähä vähältä niitäkin kertyi. Vastaan tuli thaimaalaisia poimijoita. Mitenköhän heidän kävi, kun marjoja oli niukasti? Herukoita tuli parin viikon aikana poimittua suoraan suuhun saman verran kuin laitettiin talveksi pakkaseen. Puolukkaa emme löytäneet. Sen ainoan kerran kun puolukkametsään marssimme, löysimme enemmän kielon marjoja kuin puolukoita. Kielon marjat jätimme metsään, vaikka kauniita ne olivat.

Mökkeily. Mökillä maailman monimutkaisuus katoaa. On vain perusaskareet: syöminen, juominen, liikkuminen, lepo, puuhastelu ja se yksi tarve jonka ansiosta täällä olemme. Riittää kun pilkon puut, laitan tulet saunaan, kannan pesuvedet. Riittää kun makoilen laiturilla, polskahdan välillä veteen, uitan onkea vesimittareiden seassa. Ja nautin auringosta tai sateesta, tasapuolisesti. Kuuntelen mylvivää härkälintua, kauniisti rupattelevaa haarapääskyä, pörisevää kultakuoriaista. Tunnen löylyn kihelmöinnin olkapäissä ja järviveden viileyden ja pehmeyden saunan jälkeen. Annan kesän tulla silmiin, korviin. Laskeutua iholle, lähelle.

Maa. ”Halusin maan rakkautta. Halusin sen voiman valavan minuun rohkeutta. Maa on voimaa, maa on voimaa. Kuka onnistuu sen saamaan? Halusin niin, halusin niin, halusin maan voiman nousevan suon mudasta, menevän mun jalkapohjiin. Maa on voimaa, maa on voimaa. En tuntenut mitään. En tuntenut kuin tyhjää. Halusin olla joku, olla jostain kotoisin, joku, joku, olla joku. Maa on voimaa, maa on voimaa, kuka onnistuu sen kans?” (Kauko Röyhkä).

Meri. Vesi on minulle vertauskuva rakkaudesta. Sade antaa elämän kuivaan maahan. Liian pieneksi jäänyt rakkaus on kuin kuivuva lammikko, joskus mutainen lampi. Seisova vesi, joka odottaa tuulenvireestä eloa itseensä. Järvi on pehmeä, leppoisa, sen kanssa on helppo elää ja olla. Järvestä virtaava joki on levoton rakkaus, suvantoja ja koskia, voima joka ajaa meitä eteenpäin, kohti suurempaa. Kohti merta, meidän kotiamme, josta kerran nousimme maalle. Meri elää meidän veressämme. Se kutsuu meitä luokseen. Meri on villi ja elävä. Meri on suurin rakkaus. Ja suurin rakkaus voi elää vain vapaana.

Me. Kesä toteutuu meissä. Nyt on kerrankin paljon valoa, paljon lämpöä. On helppoa olla ulkona, luonnossa. Olla yhtä luonnon kanssa. Olla perheen ja lähimpien kanssa. Olla me. Kesä ja me.

Jatkan tätä haastetta kaikille niille, jotka tuntevat tarvetta hetkeksi palata kesän lämpöisiin tunnelmiin.