Pentala: Veitsi, viinaa ja villipeto

Kävin Saaristopäivillä Pentalan saaressa, joka uinuu Espoon Suvisaaristossa. Saaristopäivien aikana reittiveneliikenne kurvaa saaren kautta. Muuna aikana yleistä veneliikennettä saarelle ei ole. Espoon kaupunginmuseo valmistelee saarelle Saaristomuseota. Jos rahoitusta riittää, niin museo avataan suurelle yleisölle vuonna 2017. Silloin myös reittiliikenne saarelle alkaa.

Pentalan saarella on ollut pysyvää asutusta jo 1700-luvun lopulta alkaen. Kuvan oikeanpuoleinen kalastaja-asunto on saaren vanhin rakennus, 1790-luvulla rakennettu. Kuvan keskellä olevassa rakennuksessa asui vuoteen 1987 asti saaren viimeinen ympärivuotinen asukas Gurli Nyholm. Parhaimmillaan saarella asui ympärivuotisesti noin kaksikymmentä henkeä. Hu­vi­loi­ta Pen­ta­laan al­koi nousta 1900-­lu­vun alus­sa. Aluk­si hel­sin­ki­läi­set ke­sä­vie­raat vuok­ra­si­vat ka­las­ta­jien ko­te­ja. Kalastajat perheineen siirtyivät siksi ajaksi ul­ko­ra­ken­nuk­siin.

Saaren komea aittarakennus on peräisin 1800-luvun alusta. 1982 aitan vieressä poltettiin roskia. Tuli jätettiin vartioimatta kahvin keiton ajaksi ja tuulenpuuskan seurauksena aitta syttyi palamaan ja paloi pahasti. Kahvi toivottavasti ei palanut pohjaan. No, hirsirunko kuitenkin säilyi ja aitta kunnostettiin. Aitassa oli aikoinaan ollut ruokokatto. Eestiläinen ruokokattomestari Siim Sooster teki aittaan uuden ruokokaton. Oppaana toimineen Tommi Heinosen mukaan mestari tuli satamaan Harley Davidsonillaan ja hänellä oli kuuden viikon työrupeamaa varten mukanaan vain kaksi moottoripyörälaukkua. Toisessa oli vähän vaatetta ja ruokokaton asentamisessa tarvittava työkalu: ISO veitsi. Toinen laukku oli täynnä eestiläistä Saku-olutta. Mestarilla oli kuulemma seuraavat kymmenen kesää jo työtilauksilla täytetty.

Pentala on saari, jossa on järvi, jossa on saari. Kerrotaan, että saaressa on vielä lähde, mutta sitä ei ole löytynyt. Sen sijaan järven pohjasta on löytynyt useita lähteitä. Tommi Heinonen kertoi, että hän on sukeltajapoikansa kanssa kartoittanut järven pohjan. He olivat tehneet kaksi löytöä järven pohjasta. Toinen oli metallinpaljastimella löytynyt iso rautaesine mutaan uponneena. Sukeltajapoika kävi kaivamassa rautaesinettä esiin, mutta mutakerros oli liian paksu. Tommi soitti puolustusvoimille, olisiko heillä tietoa ko. esineestä. Heillä ei ollut, mutta kehottivat olemaan kaivamatta esinettä esiin. Se voisi nimittäin olla suutariksi jäänyt pommi. Toinen löytö oli iso pohjaan vajonnut laituri. Järvessä harrastettiin aikoinaan kesäasukkaiden ja kalastajien pyykinpesua.

Saarella on hieno luonnontilainen Diksandin hiekkaranta. Rantaan pääsee helposti veneellä ja oppaan mukaan keskikesän helteillä rannassa on vaikea uida suuren venemäärän vuoksi. Opas näytti horisontissa näkyvän Kytö-nimisen saaren. Saari on ollut puolustusvoimien käytössä ja kun valtio vuonna 2000 luovutti saaren Espoon kaupungille, paljastui että saaren omistusoikeus oli epäselvä. Useiden oikeuspäätösten jälkeen todettiin, että saari kuului Edelmannin suvulle. Suvun jäsenet saivat näin yllätyslahjan. Joku saattoi sen jälkeen laulaa: ”Vaarilla on saari, se oma saari on…” Ja millainen saari: kaksi rannikkotykkiä ja tulenjohtotorni!

Saaressa on purjehdusseuran omistama paviljonki, Paven. Sen on suunnitellut  arkkitehti Sigurd Frosterus vuosisadan alussa. Sama arkkitehti on suunnitellut mm. Stockmannin tavaratalon Helsingin keskustassa ja Tamminiemen päärakennuksen. Porkkalan vuok­ra-ai­ka­na Pen­ta­la oli Neu­vos­to­lii­ton vas­tais­ta ra­ja­vyö­hy­ket­tä. Pa­ven lai­tu­rei­neen jäi vyö­hyk­keen ul­ko­puo­lel­le, mutta puu­käy­mä­lä jäi ra­ja­vyö­hyk­keen puo­lel­le. Siten pe­riaat­tees­sa jokainen ves­sas­sa käyn­ti oli­si ai­na edel­lyt­tä­nyt kul­ku­lu­van.

Millä saaren asukkaat sitten elelivät? Aluksi hylkeenpyynnillä ja kalastuksella, vähitellen mukaan tulivat pienimuotoinen maanviljelys ja karjanhoito sekä kesäasukkaiden majoitus. Ammattikalastus väheni toisen maailmansodan jälkeen ja loppui kokonaan 1974. Kiel­to­lain (1919–1932) ai­kana viinan salakuljetuksesta tuli merkittävä tulonlähde ja sen ansiosta tapahtui jopa huomattavaa vaurastumista. Salakuljetus oli laajalle levinnyttä toimintaa ja jopa poliisi oli siinä mukana. Vanhoista dokumenteista käy ilmi, että Leppävaaran poliisilla kävi käry. Asemalla kaadettiin takavarikoidut viinat kyllä näyttävästi lavuaariin, mutta poistoputki oli johdettu poliisin omaan säiliöön. Hyvää ainetta ei siis poliisinkaan mielestä sopinut hukata.

Vielä viimeinen tarina Pentalasta. Saarella asusti kesällä 1970 tiikerin pentu. Korkeasaaren tiikerinaaras sai kaksi pentua, mutta ei huolehtinut niistä itse, joten Korkeasaaren eläinlääkäri Carl Wahlberg toi toisen pennun mukanaan kesäksi Pentalaan. Se sai kaverikseen perheen kaksi mäyräkoiraa. Tiikeri kulki vapaana saarella ja sitä tultiin ihmettelemään kauempaakin. Kesän jälkeen otus vietiin takaisin Korkeasaareen ja myöhemmin eläintarhaan Kanadaan, jossa se opetti englantilaisranskalaisille tiikereille suomenruotsia.

Puuhastelua

Naakka on tehnyt pesän sukulaismökin savupiippuun. Mahdolliset poikaset ovat jo lähteneet. Kiipeämme katolle ja kurkistamme piippuun. Mitään ei näy, hormit ovat esteettömiä. Taskulampun valossa erottuu jotain syvällä piipussa. Tulee siis ottaa pois liesituuletin ja kaivaa pesä sitä kautta pois. Näin tehdään ja voi armias sitä pölyn määrää mökin keittiössä kun pesä kaivetaan hormista pois.

Ihmettelen suuresti naakkaa. On sillä ollut hirmu työ aina hivuttautua syvälle hormiin pesälle mennessä ja sieltä pois. Eikö olisi helpompiakin pesäpaikkoja?

No tämä täytyy jatkossa estää. Otamme piipusta mitat ja leikkaamme rautaisesta verkosta suikaleet, jotka taivuttelemme mittojen mukaan. Kiipeämme takaisin katolle ja kiinnittelemme verkon rautalangalla paikoilleen. Nyt naakkaseni, sinun on etsittävä jostain uusi vapaa hormi. Saman operaation teemme myös saunan savupiipulle, vaikkei siellä naakan oleskelua ole vielä todettu. Samalla leikkelemme valtavan koivun oksia lyhyemmiksi. Ovat kasvaneet liian lähelle savupiippua.

Oravat ovat repineet ullakon ikkunan peittona olleen verhon rumaksi. Ei muuta kuin ullakolle. Kiipeän tikapuilla ullakon luukulle. Ei meinaa aueta, on jumissa. Haen sorkkaraudan, jolla väännän. Nyt ovi loksahtaa auki. Valtava ampiaispesä rapsahtaa kahteen osaan. Huh, onneksi se on tyhjä! Ryömin ikkunalle. Vanhoja aikakauslehtiä näyttää lojuvan purujen päällä. Riuhtaisen repaleisen verhon paikaltaan. Nyt ikkuna on taas siisti ulospäin.

Olisiko vielä jotain puuhaa, kun vauhtiin päästiin? Ei tällä kertaa. Harmi! No sitten mökkiin telkkaria katsomaan.

Jos joskus hankin mökin, niin siihen on kaksi pääsyytä. Toinen on rauhoittuminen. Kaukana arjesta oleva paikka, jossa voi viettää yksinkertaista elämää ja olla vain. Kaikessa rauhassa. Ja ihailla hetken ja luonnon kauneutta. Ripustaa riippumatto. Toinen syy on puuhastelu. Kuinka terveellistä on puuhastella ja tehdä käsillä muutakin kuin näppäillä näppäimiä. En halua työleiriä, vaan mökin tulisi olla hyväkuntoinen. Puuhastelu olisi sellaista vapaaehtoista touhua, joka olisi hyväkuntoisen mökin ja ulkorakennusten laajentelua ja parantamista. Ja pihan ruopsutusta ja somistelua. Linnunpönttöjen tekoa ja muita puutöitä.

Kun asuu kerrostalossa, niin isoin käsillä tekeminen on naulan lyöminen seinään taulun ripustusta varten. Tämän vastapainona rouhea käsillä tekeminen tekisi todella hyvää. Ja ajattelepa kaikkia niitä huoneita mökissä, aitassa tai muissa ulkorakennuksissa, jotka voit sisustaa kaikilla kivoilla kalusteilla ja kauniilla esineillä. Vaikken erityisesti olekaan sisustusihminen. Mutta jos tilaa olisi, niin tekisin ateljeen, jossa alkaisin huiskia isojen pensseleiden kanssa. Ja varastoisin roisit työt ullakolle. Oravien pesäntekoaineiksi.

Marjoja Perkele!

Ensin on mansikka. Satoja mansikoita. Ja isoja mollukoita, luumun kokoisia. Kolme mahtuu kämmenelle. Keräämme niitä ahneella vimmalla pellolta vasuihin. Pakkaseen, kakkuihin, hilloksi, suuhun, silmiin. Vielä viime viikon alussa näitä kaunokaisia löytyi maiskuteltavaksi viimeiset viisi kiloa.

Sitten on mustikka. Tuo sinimusta vitamiinipommi. Lihottaa karhut, saa suupielet sinertämään. Sitä tullaan Thaimaasta asti keräämään. Itäsuomalaisessa kylässä vierittävät kiviä ja kaatavat puita metsäteiden tukkeeksi ja kiroavat kerääjät alimpaan helvettiin. Tulevat viiden miehen riveissä eivätkä jätä varpuakaan jäljelle. Kyllä minä niille niin huusin!

Mansikan poimiminen siistiltä pellolta on kuin poutapilven kulku sinisellä taivaalla. Toista on mustikkametsässä könyäminen. Pitkää käsivarsiin, pitkää lahkeisiin, hyttyshattu päähän. Kärpäset, paarmat ja hyttyset pärräävät ja 27 asteen helteessä hyvin puettu ihminen hikoilee kuin sika. Lähellä paukahtaa haulikko. Nytkö ne tulevat ampumaan minut thaimaalaisena? Olenhan kaikkine varusteineen kuin Kaukoidän viidakosta repäisty. Paikalliset kun näyttävät kulkevan metsässä pelkässä teepaidassa.

Hiellä ja paarmanpörinällä lunastetut sinimarjat maistuvat hyviltä. Mustikkaa tungetaan moneen paikkaa: kakkuun, puuroon, leivänpäälle, sellaisenaan kielen päälle. Pari päivää puhumme sinisiä juttuja. Linnunkakka, tuo sinivalkoinen juttu, nyt on senkin aika puuroutua siniseksi. 

Itä-Suomen retken viimeisenä päivänä riivimme suomalaisia viinirypäleitä. Punaisia ja mustia viinimarjoja, noita hapokkaita paholaisia, joissa ei ole mansikan makeutta eikä mustikan leppoisuutta, vaan niissä maistuu Pohjolan kesän, hallaöiden, usvaisten soiden ja kirkkaiden järvien kitkerän suloinen maku, jossa on potkua ja vastusta kuin hyvässä viskissä.

Marjoja syöty tuoreena ja säilötty talven varalle. Vielä kun löytäisi vattuja. Ai niin, vielä ovat puolukat tulossa. Ah, kuohkea puolukkapuuro. Happamia, sanoi kettu pihlajamarjoja. Niitäkin on tullut kerättyä. Linnuille. 

Veden rajassa

On keskipäivä. Olen järvessä uimassa. Alkaa sataa vettä. Tuntuu mukavalta olla vedessä ja kastua sateessa. Sade yltyy. Sadepisarat pommittavat veden pintaa. Lasken pääni aivan vedenrajaan. Silmäni ovat vedenpinnan tasolla. Nyt avautuu huikea näky. Pisaroiden osuessa vedenpintaan, ne aiheuttavat veden kimmahtamisen ylöspäin. Toisinaan vedenpinnasta irtoaa irrallinen pisara, joka alas tullessaan saattaa synnyttää pinnalle ilmakuplan. Useimmiten kuitenkin pieni vesipatsas nousee hetkeksi vedenpinnan yläpuolelle irtoamatta pinnasta ja vajoaa sitten takaisin. Vedenpinta on kuin täynnä pieniä ylöspäin sojottavia jääpuikkoja. Sateesta huolimatta aurinko paistaa ja saa vesipuikot ja ilmakuplat kimmeltämään. Nyt jos koskaan toivoisin omistavani vettä kestävän kameran. Näky on mykistävän kaunis. Ihmeitä tapahtuu kun vesi kohtaa veden.

On ilta. Järvi on peilityyni. Uin kauemmas rannasta. Asettaudun taas siten kuin aiemmin päivällä. Katselen ulapalle silmät aivan vedenpinnan tasolla. Sadoittain vesimittareita viipottaa vedenpintaa pitkin kuka mihinkin suuntaan. Näin tyynellä ilmalla ne ovat uskaltautuneet kauas ulapalle asti. Niiden liikennettä on hauska seurata. Kuinka kevyesti ne liukuvatkaan vedenpintaa pitkin. Kun uin likelle vesimittaria se ottaa turbon käyttöönsä. Mittari hypähtää muutaman kerran melkoisen loikan ja liukuu sitten pitkiä liukuja. Tällä tavalla se saa nopeasti palautettua sopivan turvaetäisyyden minuun.

Käännyn selälleni. Sudenkorento lentää vedenpinnan yllä. Äkkiä se pysähtyy yläpuolelleni ja jää siihen räpistelemään sinistä taivasta vasten. Se on kuin helikopteri. Siivet viuhuvat, mutta se pysyy paikallaan. Todettuaan minut liian lihavaksi saaliiksi se jatkaa partiointiaan.

Käännyn vatsalleni. Ulpukan kukille ja lehdille on laskeutunut runsaasti pienempiä sinisiä korentoja. Ulpukoiden keskellä on kaksi härkälintua. Päätän lähestyä niitä hitaasti vedenrajassa ja katsoa kuinka lähelle niitä pääsen. Lähestyn hiljaa räpistelemättä. Linnut kyllä huomaavat minut, mutta eivät vielä reagoi. Lopulta kun näen jo lintujen silmien värin ne sukeltavat ja nousevat pinnalle kaukana minusta. Leikki päättyy siihen.

Nousen ylös laiturille. Veden pinnalla kohtaavat vesi ja pilvet, vesi ja valo, vesi ja taivas. Ajattelen, että näkökulman muutos muuttaa näkemäni. Liian usein katselen asioita 178 cm:n tasolta. Jos nousen korkeammalle tai laskeudun alemmas, jopa maan tai veden rajaan, avautuva näkökulma avartaa urautunutta mieltäni.

Noutajaa paossa

On kuuma päivä. Helleraja ylittyi jo aamukymmeneltä. Juoksen tietä pitkin. Juoksen noutajaa karkuun. Vilkuilen taakseni. Sieltäkö se loppu tulee? "Voi se tulla edestäkin", totean katsoessani lähestyvää ylämäkeä. Läähätän jo puolessa välissä mäkeä. Otsalta valuva hiki saa silmät kirvelemään. Ponnistelen mäen päälle. Tulee pakonomainen tarve hellittää ja heittäytyä kävelemään. Mutta toinen tarve vaatii jatkamaan. Olisiko tämä se, mitä motivaatioksi kutsutaan? Toinen motivaattori esiintyy tänään lentävässä muodossa. Kärpäs- ja paarmaparvi takanani ei houkuttele hidastamaan.


Mutta mikä saa ihmisen lenkkareiden päälle tällaisena kuumana päivänä? Kuoleman pelkoko? Kuolema hiipii esiin sairauksina ja oireina. Minulla veren rasva-arvot kääntävät kokkaani kohti Tuonelan virtaa. Lääkkeitäkin jo kokeilin, mutta niistä on ollut sivuoireita. Ja haluanko lähteä sille tielle? Helpolle tielle: lääkitä oireita ja jatkaa entiseen malliin. Vai vaikuttaa syihin? Vielä on tässä veneessä soutaja. Vielä on joku, joka tekee päätöksen, laitanko suklaata suuhuni, syönkö pinon juustoleipiä iltapalaksi ja makoilenko mukavasti sisällä hikoilematta. Tänään olen tien päällä, tällä hiekkaisella tiellä, hiki otsalla, silmissäkin, selkä märkänä, läähättäen, juosten pakoon paarmoja ja noutajaa. Kuolema on todella hyvä konsultti. Joku viisas on niin sanonut.

Juoksun jälkeen lepäilen järven viileässä vedessä. Hiki on poishuuhdeltu. Mieli on levollinen, jopa kiitollinen. Juuri nyt elämä virtaa kehossani. Juuri nyt elämä on vahvasti läsnä. Nostan varpaani veden pinnan yläpuolelle ja katson taivaalle. Pelkkää sinistä taivasta. Pelkää kirkkautta. Tänään olen päässyt noutajalta karkuun.

Kairos

Pysähdy ajan portille

katso Kairoksen kuiluun

Ikuisesta läikähtää liikettä

läpäisee luut ja lihakset

Raaka kivi pusertuu esiin

muodostaa kvartsin ja graniitin

Maan voima, virtaa käsiin

synnytä suuhun selkeä puhe

raavi paperille suorat sanat

Jylhän vuoren jyly

värähtele ihosta ilmoille

lyö sykkivän sydämen tahtiin

Päivän kulku pysähtyy

hiljaisuus huokaa hetken

ja syvyyksissä solisee puro