Parasta aikaa

Anssi Kela oli minulle uusi tuttavuus live-esiintyjänä. Anssi kelasi Savoy-teatterissa Parasta aikaa kiertueen päätöskonsertin 5.11. Kuten Anssi totesi, niin katsojat saivat kaksi keikkaa yhden hinnalla. Ensin oli akustinen keikka, väliaika väliin ja sitten seurasi sähköistä menoa. Tykkäsin molemmista puoliajoista.

Akustinen osuus oli intiimi, lämmin ja vaihteleva. Anssin kitarointia ja huuliharpun soittoa oli ilo seurata. Mandoliini, haitari ja naispuolisen jäsenen laulu soivat kauniina. Anssi oli myös yllättävän vahva laulaja.

Laskin mun aseet, päätin antautua
Söin ja join ja hengitin sua.

Miten sydämet toimii?
Tietääkö kukaan?
Kuinka ne toisensa poimii
Saman rytminkö mukaan?
Miten sydän voi kestää
Vaikka sen särkee?
Miksei sitä voi estää?
Miksei se tottele järkee?

Välispiikit olivat ajoittain hauskoja tai jopa kömpelön hauskoja itseironialla kuorrutettuna. Anssi kertoili tarinaa yhden biisin teosta. Ensin se oli toiseen maailmansotaan sijoittuva Kaunotar ja fasisti, sitten Kaunotar ja rasisti, Hollantiin sijoittuva Kaunotar ja hasisti, ja sitten vielä Masi-sarjakuvalehtien keräilijästä kertova Kaunotar ja masisti. Lopulta siitä tuli Kaunotar ja basisti.

Akustinen osa huipentui veret seisauttavaan tulkintaan parisuhdebiisistä Palava silta.

Sähköisessä osuudessa Anssi väänsi tuulikoneen päälle ja sitten mentiin. Vastapestyt pitkät hiukset hulmusivat ja kitarat soivat. Ja kun toinen kitaristi laittoi myös pitkät hiuksensa heilumaan ja oli muutenkin Jukka Tolosen oloinen, niin saatiin katsella kunnon rokkikukkoilua. Anssi perusteli tuulikonetta sillä, että jotkut ovat tulleet katsomaan juuri sitä eikä heitä saa pettää.

Encoren jälkeen yleisö ei meinannut lopettaa taputustaan. Silloin Anssi astui esiin, veti Smoke on the waterin alun, lopetti ja sanoi Vitsi vitsi. Heilautti kättään ja totesi olevansa myyntitiskillä tavattavissa keikan jälkeen, jos joku haluaa ottaa hänen kanssaan selfieitä.

Tässä lopuksi duurisointuisen biisin Parasta aikaa lyriikkaa. Biisi syntyi kuulemma yhdeltä istumalta ja Anssi esitti sen jo samana päivänä Kappelin terassikeikalla.

Mä oon aina ollut tällainen, jotenkin ulkopuolinen
Raivaan omat polkuni ryteikköön, valmista tietä huoli en
Ja mut on helppo väärin ymmärtää jos ei kuoren alle nää
Herkän ja kiihkeän sydämen tää haarniska sisältää

Olen kaatunut ja noussut, olen juossut eksyksiin
Jos on valmis harhaan astumaan voi osua ihmeisiin
Tahdon muurin taakse kurkistaa, tahdon haukata maailmaa
Painaa kaasupolkimen lattiaan, kiitää kohti unelmaa

Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Päivissä on taikaa
Ne eivät palaa milloinkaan
Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Kuume minua vaivaa
Ja sitä ei saa parantaa

Olen uinut vastavirtaan, olen painunut upoksiin
Mut on joskus lyöty köysiin, vaan ei koskaan tainnoksiin
Mul on paksu nahka arpineen ja tie on pitkä kuoppineen
Mutta renkaat ulvoen luisussa syöksyn mutkaan jokaiseen

Kulta pieni puhalla kipinään, se helposti hiipuu
Monta haurasta pientä unelmaa arjen ristille nauliintuu
Kukaan ei vanhana muistele hetkiä jolloin tiskas tai imuroi
Siis jätä astiat altaaseen silloin kun sielussa salamoi

Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Päivissä on taikaa
Ne eivät palaa milloinkaan
Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Kuume minua vaivaa
Ja sitä ei saa parantaa

Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Päivissä on taikaa
Ne eivät palaa milloinkaan
Tää on parasta aikaa
Voi tapahtua mitä vaan
Kuume minua vaivaa
Ja sitä ei saa parantaa
Ei, sitä ei saa parantaa
Ei, sitä ei saa parantaa

Omenoiden aikaa

Syksy on omenoiden aikaa. Ja omenoita olen syönyt. Joka viikko olen kantanut kaupasta selkä skolioosissa omenoita kotiin. Keltaisia, vihreitä ja punaisia. Kotimaisia, ranskalaisia, italialaisia, puolalaisia ja sitten niitä kaukaisempia ulkomaan eläviä Etelä-Amerikasta. Mahdollisesti olen maistanut omenoita myös Etelä-Afrikasta ja Kiinastakin. Yksiä vain en ole tänä syksynä vielä löytänyt: melonin kokoisia Honey Cruncheja. Ja kun löydän, lupaan juhlia löytöäni kuohujuomalla. Vai olisiko omenasiideri parempi kyytipoika? Googlatessani omenien jumalien kotimaata, törmäsin hakutuloksissa tähän mainioon juttuun.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Tuttu sanonta, mutta silmiini osui muutakin. Jos kaikki yli viisikymppiset söisivät omenan päivässä, sydänkuolleisuus laskisi lähes yhtä paljon kuin statiineilla, osoittaa eräs tutkimus. Vaikka en uskokaan yksittäisiin tutkimuksiin, koska syöminen on kokonaisvaltainen juttu, niin tuskin omenat epäterveellisiä ovat. Paitsi ehkä niiden käsittelyyn käytetyt aineet. Ensin tunnollisesti kuorin omenat, mutta sitten luin Eviran tiedotteen omenien kuorien terveellisyydestä. Tämä riitti. Nykyisin minulle riittää tiukka pesu. Ja täytyy sanoa, että paljon rapsakampia ovat kuorineen.

Asun 1960 rakennetussa kerrostalossa. Talomme isolla pihalla on kaksi omenapuuta, jotka ovat taloja vanhempia. Siis tässä on ollut idyllinen talo pihoineen ja omenapuineen, kunnes rakennettiin iso paha betonitalo. Nuo vanhat omenapuut tuottavat vielä hedelmiä. Eivät ne herkkuja ole, mutta ihan syötäviä. Harmi vain, että puiden oksat käyvät vähiin. Talonmies leikkaa, lapset ja tuuli katkovat. Vielä on pari oksaa jäljellä.

Eräs päivä olin jälleen kaupoilla. Olin jo ostamassa punaposkia mukaani, kun muistin, että meillä oli niitä kotona. Muistin väärin. Oli tulla omenaton ilta. Vaan eipä tullut. Kun olimme siippani kanssa iltakävelyllä, joku oli laittanut pihansa edustalle pöydälle omenia ja lapun: Saa ottaa! Näin universumi parhaimmillaan toteuttaa toiveemme. Ja yllätysomenat olivat loistavan makuisia: juuri sopiva kirpeys-makeus-suhde. Kiitokset universumin managerille!

Kaksi konserttia

Kaksi konserttia. Ensimmäinen iso ja tyylikäs. Paljon soittajia, puhaltajiakin lähes kymmenen. Viimeiseen asti hiottu soundi. Kellontarkkaa soittoa. Ja tätä orkkaa johtaa mainio mies nimeltään Max Raabe. Hän laulaa saksaksi ja englanniksi. Lauluosuuksien jälkeen hän palaa aina tukikohtaansa. Nojaamaan rennosti pianoon. Vähäeleinen mies, joka suosii omalaatuista kuivaa huumoria. Orkesteri on varsin salonkikelpoinen enkeliviulistia myöten. Mutta huumori tasapainottaa orkesterin muuten juhlavaa habitusta. Soittajat jammailevat soolojaan, yksi kerrallaan. Yksi ottaa ison paperipussin, puhaltaa sen täyteen ilmaa ja yrittää räjäyttää sen. Yleisö jännittää. Aina kun käsi uhkaa läimähtää pussin kylkeen ennättää rumpali iskeä tanakan iskun. Lopulta pussi räjähtää ja kappale päättyy siihen. Toinen soittaja lyö kumisevia metalliputkia, jotka yksi toisensa jälkeen putoavat lattialle. Lopulta hän kerää syliinsä kaikki putkilot ja heittää romauttaa ne kaikki kerralla lattialle. Ja kappale päättyy siihen kuin seinään.

Max Raabe on yllättävän hyvä laulaja. Kirkas ääni, joka taittuu tarvittaessa korkealle. Parhaiten mieleen jää kolme kappaletta. Kahdessa niistä hän esittää dueton, ensin viulistin ja sitten pianistin kanssa. Ja hänen äänensä soi täysin yhteen viulun ja pianon kanssa. Täydellisen kaunista. Ja yhdessä kappaleessa hän viheltää pitkät pätkät. Enpä ole tiennyt, että joku voi viheltää niin täydellisen kauniisti.

Max ei turhia jaarittele. Hän esittelee kappaleet lyhyesti ja ytimekkäästi, usein kuivalla huumorilla säestettynä. Tai sitten hän ei esittele kappaleita. Viimeisessä encoressa hän sanoo venytellyn hitaasti: ”Recently we got in touch with pop music.” Ja sitten orkka alkaa soittaa Tomppa Jonesin ”Sex Bomb” kappaletta. Yleisö hullaantuu. Huikea konsertti. Tässä kuitenkin biisi ”We will rock you”.

Sitten se toinen konsertti. Konserttilavalle on asetettu tuoli, mikrofoni, kitara ja vahvistin. Lava on pimeä, vain spottivalot valaisevat tyhjää tuolia. Yleisö odottaa, kunnes tumma nuori nainen astelee sinisessä mekossaan paikalle, istuu tuolille, virittelee hetken kitaraansa ja alkaa soittaa. Mirel Wagnerin konsertti on alkanut. Tummanpuhuvia kauniita lauluja säestettynä heleästi soivalla kitaralla. Esitys on varsin pelkistetty. En keksi miten sitä voisi enää pelkistää. Ehkäpä jättämällä kaikki spiikit pois. Hänen lavaesiintymisensä koostuu laulusta ja soitosta, muutamasta spiikistä, kitaran virittelystä ja vesipullosta juomisesta. Ai niin, pari kertaa hän yskähtää. Tämä kuitenkin riittää mainiosti, sillä hän osaa vangita yleisön esiintymisellä, jossa ei ole mitään ylimääräistä, ei mitään keinotekoista.

Kun hän poistuu lavan taakse ja tulee yleisön taputtamana takaisin, hän sanoo: ”Olin piilossa tuolla verhon takana” ja hymyilee. Hän istuu ja toteaa, että on hänellä vielä pari biisiä. Lopuksi hän ilmoittaa, että nyt tulee viimeinen biisi ”Goodnight”. Ja yleisö uskoo. Konsertti on päättynyt kestettyään noin tunnin. Loppusyksyn tämä nuori lahjakas nainen on kiertueella Suomessa, Euroopassa, USAssa ja Kanadassa.

Kaksi erilaista konserttia. Molemmat toimivat. Omilla vahvuuksillaan.

Gimme Five!

Portti 24 on nyt auki. Muut lähtevät menemään. Minäkin saan jalkani liikkeelle. Rompsis! Käsimatkatavaralaukkuni sisältö leviää lentokentän lattialle. Viereisen pöydän mies kahvilassa hymyilee. Alkkarit, uikkarit, kirja, … Kerään tavaroita takaisin laukkuun. Arto tulee takaisin. Ei auttamaan, vaan tekemään unohduksen. ”Kannattaisi pitää vetskarit kiinni!” Hän tarjoaa avokämmenensä. Lyön omani sitä vasten. Gimme Five! Naurahdamme molemmat. Eka moka tällä retkellä. Mutta ei taatusti vika. Tämä moka siis nyt nollattu. Ei muuta kuin uusia kohti.

Ravintolassa syömässä. Arto tiputtaa kastiketta syliinsä. Haarukka putoaa lattialle. Tuulenpuuska vie Arton servetit. Kaikki tämä parissa sekunnissa. Nyt ei auta kuin yksi asia: kädet läiskähtävät yhteen. Ja taas voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Olemme vierailulla naisluostarissa. Opas näyttää ulkotiloja. Sitten menemme luostarin kirkkoon. Opas kertoo kiinnostavia asioita kirkosta ja sen vaiheista. Samalla hän vilkuilee minuun päin. Hetken päästä hänen katseensa palaa minuun. Mitä silmäpeliä se nyt minun kanssani pelaa? Vielä nunnakin. Kun pelkkä katse ei riitä, hän osoittaa sormella päätään ja hymyilee minulle samalla kun jatkaa kertomustaan. Sitten tajuan. Hattu pois päästä pyhimmässä! Tullessani ulos on Arton käsi jo valmiina koholla. Kuuluu kahden käden yhteen läiskähdys. Tästä ei tarvitse tämän jälkeen puhua.

Naiset ovat pesseet pyykkiä huvilan pesukoneessa. Pesukone on lopettanut työnsä. Naiset eivät saa kantta auki. He yrittävät kaikkensa: odottelevat, remppaavat luukkua, käynnistävät ohjelman uudelleen. Mikään ei auta. Luukku pysyy kiinni. Kuulen heidän ongelmansa ja tarjoudun apuun. Vaimoni kuitenkin estelee, koska olen rikkonut kotona niin monta herkkää esinettä rajuilla otteillani. Mietimme mitä tehdä. Sitten tulee Arto. Tulee, tarttuu pesukoneen luukun kahvaan ja kuuluu RAKS! Kahva on Arton kädessä. Ensimmäinen ajatukseni on: Onneksi se en ollut minä. Arton vaimo motkottaa aikansa, kuinka kotonakin se rikkoo kaiken minkä käsiinsä saa. Hiivimme Arton kanssa vähin äänin ulos. Sitten tarjoan kättä. Gimme Five! Ja kuuluu mojova läiskähdys. Hymy palaa Arton kireille kasvoille.

http://www.thezooom.com/2012/03/485/ 

Muutama muukin läiskähdys matkalla kuullaan. Huvilan isäntä ei ollut käteen jääneestä kahvasta moksiskaan. Toi meille palkinnoksi vaimonsa tekemää kakkua. Pesukoneesta sanoi: Dont worry! It is time to buy a new one. Ei tarjoa kättä, mutta hymyilee leveästi.

Mini-Krister ja Telakan Juhani

Ostin vanhan Minin. Siis sellaisen namuauton. Mietin oliko tämä järkevä hankinta vai hetken hulluudessa tehty hairahdus. Silloin Krister ilmestyy viereeni. Hymy levittää hänen suunsa ja hampaiden helmiäisrivi loistaa. Hän hieroo käsiään yhteen ja hänen jalkansa tömähtelevät innostuksesta. Niinpä annan hänelle avaimet. Hilaan itseni vaivalloisesti takapenkille ja hän kömpii ilahtuneena ratin taakse. Polveni töröttävät etupenkin selkänojaa vasten. Auto nytkähtää liikkeelle. Pörinä on kova, mutta me kuitenkin liikumme. Tulee kuoppa ja minä inahdan. Takapenkki on kivikova ja tien epätasaisuudet tuntuvat takamuksissani. Krister hihkuu ja minä voihkin. Lopulta koeajo päättyy parkkipaikalle ja nousemme autosta ulos. Nyt kiinnitän huomioni Minin takana roikkuvaan umpinaiseen peräkärryyn tai sen tapaiseen. Alan tomerasti irrottaa moista hökötystä irti auton perästä, mutta Krister ehättää estämään. Hän väittää kirkkain taivaansinisin silmin, että tuo hökötys auton perässä kuuluu olennaisena osana auton tyyliin. Ei sitä saa erottaa, muuten kokonaisuus kärsii.

Kristerin lähdettyä alan peruuttaa Miniä parkkiruudusta ulos. Huomaan kauhukseni, että autosta ei näe juuri ollenkaan taakse päin. Takalasi ja peilit ovat niin pienet, ettei niistä mitään näe. Peruutan hyvin hiljaa ja toivon kaiken sujuvan kolisematta. Kuin peruuttaisi silmät kiinni. Äkkiä enemmänkin tunnen kuin näen auton takana jonkun hahmon. Pysäytän ja astun autosta ulos.

Juhani on aivan innoissaan. Hän on pukeutunut haalariin. Hän ilmoittaa intoa puhkuen, että nyt pääsee Telakalle kokeilemaan työntekoa. Vau! Siis Telakalle töihin! Testaamaan työntekoa! Juhani kertoo, että on maanisesti varannut kaksi peräkkäistä työvuoroa. Epistä, saa olla kaksi vuoroa putkeen! Kateus iskee minuun ja ajattelen, että senkin ahne paskiainen, anna toinen vuoro minulle! Mutta Juhani häipyy vihellellen takaoikealle. 

Minä jään parkkipaikalle antiikkisen Minin kanssa. Ja peräkärryn. Vai mikä hitto se nyt onkaan. Ainakin se on muodikas yhdistelmä. Niin se Krister sanoi. Hipsteri!