Enlightment - The Band!

Olen aloittanut uuden harrastuksen: laulamisen. Minä, joka en osaa laulaa. Mutta sitä ennen kerron tarinan menneiltä vuosilta.

On kevät vuonna 2008. Joukko innokkaita uusia lifecoacheja on juuri tullut uunista ulos. Käymme syömässä juhlapäivällisen ja sen jälkeen etsimme jatkopaikkaa. Jotain taisi laulattaa, koska suuntaamme karaokepaikka Pataässään. Ovella on jonoa. Ulos tulee pari horjuvaa kaveria. Toinen kokeilee laulamista tyhjentämällä vatsansa kadulle. Laulaminen on kovin yksitotista, vaikkakin ääni tulee selvästi syvältä sisältä. ”Sisäinen ääni!” me nauramme. Toteamme, että jos Pataässästä tullaan tuollaisina ulos, emme halua mennä sinne. Menemme toiseen rauhallisempaan jatkopaikkaan.

Illan aikana joku heittää arvaamattomasti lauseen: ”Olen aina halunnut soittaa jotakin soitinta.” ”Niin minäkin!” kuuluu monesta suusta. Sitten joku rohkea innostuu: ”Perustetaan bändi!” Ja siitä se sitten repeää… Nauraa kikatamme tai röhötämme toista tuntia, kun suunnittelemme bändimme ohjelmistoa, fanipaitoja, esiintymisiä ja - ai niin sitäkin, että mitähän soitinta alkaisi soittaa. Kantavana ideana on: ”Sitä parempi, mitä vähemmän osaat. Sitä enemmän opit ja kehityt.”

Jossain vaiheessa joku huomaa, että bändillä pitää olla nimi, jotta voidaan myydä keikkoja. Monta nimiehdotusta käydään läpi naurunpurskeiden saattelemana. Lopuksi kiteytyy yksi nimi: Enlightment. Mehän olemme niiiiiiin valaistuneita! (Myöhemmin joku huomaa, että valaistuminen enkuksi onkin Enlightenment, mutta olemme niin tykästyneitä lyhyempään versioon, että päätämme pitää sen. Olihan yksi kuuluisa pumppukin Hurriganes eikä Hurricanes!)

Ennen ensimmäisiä treenejä käyn poikani kanssa merimatkalla Utössä. Poikani nukkuessa pitkähköllä laivamatkalla, kirjoitan bändillemme ensimmäisen biisin (ks. edellinen postaus). Eihän siihen nuotteja tai sointuja tullut, kun en niistä mitään ymmärrä, mutta sanoja kuitenkin.

Sitten tulevat ekat bänditreenit. Vien mukanani nurkistani löytyvän syntikan ja poikani Turkista ostaman bongorummun. Muutkin ovat tuoneet kotoa löytyneitä ääntä tuottavia vempeleitä. Lisäksi joku on investoinut uuteen huuliharppuun ja jopa hienoon punaiseen sähkökitaraan. Yritämme vetää Doorsin ”Light my fire:n”. No, jotain musiikin tapaista sekametelisoppaa syntyykin, mutta kuulemme kuinka Jim Morrison kääntyy haudassaan Pere Lachaisen hautausmaalla ja päätämme vaihtaa lastenlauluun. Siihen kilkuttelumme ja soinnuttelumme istuu paremmin. Ainut meistä, joka osaa soittaa, ottaa Sisäisen äänen käsittelyynsä ja saakin aikaan jonkinlaisen biisintapaisen. Laulamme innolla varsinkin kertosäettä!

Toisiin harkkoihin en pääse. Ne pidetään Tervasaaressa. Porukkaa on niin vähän, että homma menee syömiseksi ja jutteluksi. Kolmansia harkkoja ei saada enää sovittua kesämenojen vuoksi. Ja homma jää… Harmi!

Tästä kaikesta jää kuitenkin kipinöitä sinne tänne. Joku innostuu harjoittamaan laulamista ja ehkäpä joku on tarttunut soittimeen uudemman kerran. Ainakin tästä jää hyvät muistot. Ja tietoisuus siitä, kuinka sumeilemattomalla innolla saadaan asioita tehtyä. Ja onhan ainakin yritetty. Olen kerran kuulunut bändiin! Ja jopa soittanut siinä!

Sisäinen ääni

(Intro)

Sisäinen ääni

meillä kaikilla on

Sisäinen ääni

viisas ajaton

Se kuiskii, se tietää

Se kutsuu, se ohjaa

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

(Soolo)

Sisäinen ääni

minun kuultava on

Sisäinen ääni

viesti sanaton

Se nousee, se puhuu

Se laulaa, se toimii

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

(Soolo)

Se nousee, se puhuu

Se laulaa, se toimii

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

Sisäinen ääni

UHH, UHH, UHH

Sisäinen ääni

UUUUUUUUUUUUUUUUUHHH

(Lopetus)

Kirjoitettu Enlightment-bändin ensimmäiseksi biisiksi Eivor-laivalla merimatkalla Utö:hön 3.5.2008.

Taivaalla lentävät linnut

Taivaalla lentävät lintujen aurat

ja minä jään syksyn runneltavaksi.

Joka yö pedot nousevat viemäreistä

juoksen itseäni piiloon kellariin.

Aamulla laitan lisää lukkoja oviin

päivät kuluvat avaimia etsien.

Äiti makaa valkoisessa vuoteessa

elämä on seitinohut hymy huulilla.

Syöpäpotilaan kasvot vääntyvät itkuun

kalju pää nojautuu vauvanpäätä vasten.

Kotona tartun sinuun kuin mereen

hengitän sinua sisääni kuin hukkuva vettä.

Aaltosi lyövät minut eläväksi kiviin

ja hiljaisuus huuhtelee raukean rannan.

Sinä ja elämä olette tarttuneet minuun

ja minä tunnen voiman kasvavan iloksi.

Kivun harson läpi kuultaa kauneutta

ja vain taivas on liian korkealla.

Ylhäällä lentävät lintujen aurat
ja minä olen tuulessa leijuva lehti.

Lampi ja minä

Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta

äitini on ollut hyvin sairas

eilen oltiin jo rajalla ja sitten

- ihmetoipuminen -

ja  kivulias matka jatkuu…

Jotain kirjoittaakseni sepitin

runon lammesta ja minusta:

Tulen ruohoisen lammen rantaan

lampi lepää edessäni kuin vanha tuttu

tumma vesi heijastaa uusia kuvia

- minä olen muuttuva mies -

ja yhteyteni lampeen on häilyvä.

Aamupäivän hiljaisuus laskeutuu minuun

maailma on jättänyt meidät rauhaan

me kaksi yhdessä – lampi ja minä.

Hetki on uponnut tyyneen pintaan

rannalta irronnut sorsa viiltää veden halki.

Valoisa kisa Visbyssä

Alkuilta Gotlannin Visbyssä. On käyty syömässä jotain. Ja yazzya pelattu kahvilan terassilla. Mauro Spositon spraymaalaustakin on jo ihailtu. Kaupunki on tullut tutuksi jo viime vuoden fillariretkellä. Mitäs nyt? Mitäs tehtäisiin? Pojat vaikuttavat puutuneilta ja puhuvat jo leirintäalueelle palaamisesta. Me isät kysymme, että mitä ihmettä me siellä leirintäalueella koko ilta tehdään. Törötetään teltoissako? Nyt pitäisi keksiä jotain.

Ja onneksi naapurin mies keksiikin. Meillä on kaksi kameraa: järkkäri ja pokkari. Hannu ehdottaa, että otetaan valokuvauskisa: pojat vastaan miehet, aikaa 20 minuuttia, valitaan sinä aikana otetuista kuvista kolme parasta, tuomaroidaan ja voittaja saa tällä kertaa sekä kultaa että kunniaa. Ehdotus menee yllättävästi heti läpi ja kisa alkaa. Annamme pojille järkkärin ja sinnittelemme pokkarilla.

Miehet: Sormikynttilä

Aluksi ei irtoa kovinkaan hyviä ideoita. Yritämme illuusiokuvausta, missä toinen meistä on etualalla ja taka-alalla on esim. kaarimuuri, jota etualan linssiluteen kädet kannattelevat. Nämä kuvat eivät kuitenkaan onnistu toivotulla tavalla. Yhdessä ikkunassa näen palavan kynttilän, josta kyhäämme oheisen kuvan. Päätämme, että se on meidän parhaamme. Pojat tulevat paljon idearikkaampien kuvien kanssa. Heidän ässänsä on hieno vaahteranlehden heittokuva, jossa aurinko on kauniisti lehden takana. Kisa on 1-0 pojille.

Pojat: Paistaa se aurinko vaahteranlehteenkin

Helppohan se järkkärillä on kuvata, yritämme selittää tappiotamme. Seuraa kameroiden vaihto. Valitamme vielä ikämme tuomaa hitautta ja vaadimme lisää kilpailuaikaa. Saamme 30 minuuttia. Ideoita ei lisäajasta huolimatta kovin paljoa synny. Aluksi pelleilemme pitkään, kun vuorotellen vääntäydymme erilaisten patsaiden kanssa tyhmiin asentoihin. Lopulta kyllästymme siihen touhuun ja tykästymme varjokuvaamiseen. Päätämme ehdottaa parhaaksemme Aatamin omena varjokuvaa. 

Miehet: Aatamin omena

Pojat tulevat taas paljon meitä hienompien kuvien kanssa. On kaunis vastavalokuva rannalla kulkevista ihmisistä ja taas on temppuiltu auringon kanssa ja saatu se nätisti voikukan hahtuvapallon sisään. Kisa 2-0 pojille. 

Pojat:Ihmisiä rannalla

Pojat: Kultainen hahtuvapallo

Pojat vielä kehuvat, että se kaikkein paras kuva jäi ottamatta, kun heillä ei ollut tarpeeksi rohkeutta. Spraymaalari Mauro Sposito oli kuulemma ollut tauolla ja jättänyt maalausvehkeensä torille. Pojat meinasivat ottaa kuvan, jossa toinen leikkii kuuluisaa spray-maalaria. Mekin totesimme, että olisimme saaneet mahtavia patsaskuvia ellei poliisi olisi tullut sotkemaan suunnitelmiamme.

Alkaa kolmas kuvauserä. Aikaa on nyt 40 minuuttia. Meillä menee tosin puolet ajasta, kun hieromme kuvaa, jossa toinen meistä on sopivassa kohdassa vastavalossa kauniiden vihreiden lehtien katveessa. Kuvasta ei kuitenkaan tule toivottua. Onneksi yhytämme yhdessä pihassa hienon vanhan punaisen auton. Saamme siitä ilta-auringossa upean pystykuvan, jossa taustalla on loistavan sininen taivas ja siellä taivaalla sopivasti valkoisia pilviäkin. Olemme varmoja voitostamme. Niin myös käy. Poikien lataus on kahden voittoisan erän jälkeen lauennut ja he ovat keskittyneet lähinnä pelleilyyn. 

Pojat: Kun ideat ovat vähissä alkaa hauskanpito

Pojat ihailevat autokuvaamme ja toinen pojista pyytää näyttämään kuvaa vielä kerran. Jotenkin töpeksin kameran kanssa, painan väärää nappulaa ja vielä toistamiseen ja HUPS! Olen poistanut voittokuvamme. No, tässä lohduksi toinen paljon laimeampi kuva.

Miehet: Se laimeampi autokuva

Ilta sujuu siis valokuvakisan ansiosta mitä hauskimmin. Saatamme hyvillä mielin palata teltoille. Matka sinne tosin kestää, koska pysähdymme tuon tuostakin kuvaamaan kauniissa iltavalossa kylpeviä näkymiä. Visby on hieno paikka!