Aamu. Työmatka edessä. Otan polkupyörän alleni ja lähden veivaamaan. Tänä aamuna on kuitenkin ohjelmassa piristävä erikoisuus. Aion pitää korvani ja silmäni auki ja havaita mahdollisimman monta lintulajia työmatkapyöräilyni aikana. Päätän, että ajan kuitenkin normaalia vauhtia enkä pysähtele tai hidastele.
Lähtöhetkellä kotipihalla nostan katseeni taivaalle. Siellä ne jo ovat: tervapääskyt. Tervapääsky ei nimestään huolimatta kuulu pääskyihin, vaan kiitäjien heimoon ja kirskulintujen lahkoon. Nyt ne eivät kirsku, vaan leijailevat äänettöminä sirppeinä taivaalla, kuin olisivat syntyneetkin ilmassa. No, kyllähän ne syntyvät pesässä, mutta viettävät sen jälkeen lähes koko elämänsä siivillään, jopa nukkuvat ilmassa. Melkoista luottamusta. Kyllä ilma kantaa. Lähistöllä peippo täräyttää ponnekkaan säkeensä. Vielä kuulen varpusen tirskuntaa, ennen kuin piha jää kissansilmän taa.
Nurmella hyppelee räkättirastaita tai tutummin räksiä aamumatojen pyynnissä. ”Aikainen räksä makoisimman madon nappaa”, ajattelen, mutta huomaan heti, että aurinkohan on ollut hereillä jo monta tuntia. Mustarastas on eräs lempilinnuistani, jonka laulukausi on todella pitkä. Se aloittelee jo tammikuussa sopivien säiden siivittämänä ja laulaa vielä näin keskikesälläkin. Nurmelta räksien joukosta löydän kolmannen rastaslajin: punakylkirastaan. Ja kottaraisen, joka monien silmissä sekoittuu mustarastaaseen. Tiellä juoksee hyönteispyynnissä västäräkki pitkä pyrstö viipottaen. Rehevän metsän kohdalla kuulen punarinnan herkästi soljuvaa laulua. Viherpeippo vuorottelee kaksiäänisesti: välillä kuuluu kanarialintumainen laulu ja välillä se ryystää.
Minulla on kymmenen lintulajia kasassa, kun ohitan kymmeniä metrejä korkean lumikasan. Viime talven lumia on kärrätty tänne ennätyskorkeaksi vuoreksi. Saa nähdä sulaako kaikki lumi kesän aikana. Ilmakin on tässä kohtaa viileämpää kuin muualla. Lehtokerttu ei välitä lumesta, vaan ylistää kesää pulppuavalla laulullaan, jossa ei juuri hengähdystaukoja ole. Hento mollivoittoinen laulu osuu myös korviini. Äänessä on Suomen yleisin pesimälintu: pajulintu, myös uunilinnuksi kutsuttu pesänsä muodon vuoksi. Minusta linnun voisi nimetä unilinnuksi, niin raukeuttava sen ääni on.
Ylitän Tuusulantien ja autojen meteliltä en kuule mitään. Suuntaan katseeni taivaalle ja näen kaukana lentäviä lokkeja, mutta en saa tarkkaa lajimääritystä aikaiseksi. Sepelkyyhky ja harakka istuvat puun oksalla. Rehevässä puutarhassa laulaa mustapääkerttu. Laulu ei ole niin pulppuavaa kuin lehtokertulla ja mukana on kauniita huilumaisia vihellyksiä.
Vantaanjoelle saavuttuani saldoni on viisitoista lintulajia. Melkein heti kuulen satakielen voimakkaita ”näppäilyjä”. Satakielet olivat tänä vuonna myöhässä ja pelättiin, että niitä ei tulisikaan tavallista määrää, mutta huoli taisi osoittautua onneksi vääräksi. Niiden talvehtimisalueilla oli kova kuivuus, mikä saattoi olla yksi syy niiden myöhäiseen tuloon. Äkkiä ruskea pikkulintu lennähtää maasta puun oksalle ja hymy leviää kasvoilleni, kun erotan ruskean päälaen ja vaaleassa poskessa olevan tumman täplän: pikkuvarpunen. Juuri kun ennätän ajatella, että olen pyöräillyt näin kauas havaitsematta varista, kuulen tutun raakkumisen. Useita sinisorsia ja yksi kalalokki ui joessa. Siis ainakin yksi lajilleen tunnistettu lokki. Joen yllä lentelee haarapääskyjä. Saavun joen yli menevälle sillalle. Sillalta näen alhaalla lentelevissä pääskyissä kaksi lintua, joilla on valkea yläperä: räystäspääskyjä, jotka ääntelevät reippaasti ”prrit, prrit”. Liimapuikon nimikkolintuja.
Poljen pitkän tovin havaitsematta uusia lintulajeja. Variksen havaittuani olen odottanut, milloin törmäisin sen sukulaiseen, naakkaan, mutta sitä ei ole näkynyt. Ajattelen, että Viikin peltojen läpi polkiessani näkisin naakan ja varmaan jotakin muutakin, mutta toisin käy: ei uusia lintulajeja. Toinen satakieli kuitenkin ilahduttaa luritellen antaumuksella. Lähestyessäni työpaikkaani havaitsen sieppomaisesti lennähtelevän linnun ja koska vauhtini jyrkästä ylämäestä johtuen on hidas, niin minulle jää aikaa tunnistaa lintu harmaasiepoksi. Hyvä havainto, koska tämä lintu on hiljainen ja siksi vaikeasti havaittavissa.
Saavun teollisuusalueelle ja mahdollisuuteni nähdä naakka alkavat kuivua kokoon. Olisi pitänyt olla tarkempi lähtiessä, koska kotikaupunginosassani naakka on hyvin yleinen näky. Joku lintu lentää suoraviivaista matkalentoa ja sen tullessa lähemmäksi erottuu tumma pää: naurulokki siinä soutaa eteenpäin taivaan selällä. Kurvaan työpaikan pihaan ja vielä viimeisenä lajina kuulen pensaskertun kuivahkon laulun.
Lopputuloksena on kaksikymmentäviisi lintulajia 13,3 km:n matkalla. Aika on kulunut kuin ”siivillä”, kun huomio on ollut mukavassa asiassa eli linnuissa. Tavalliseen, ajatuksiin vaipuneena tehtyyn matkaan verrattuna aikaa on kulunut viitisen minuuttia enemmän. Parhaina havaintonani pidän pikkuvarpusta ja harmaasieppoa.
Töiden jälkeen teen saman lintujenhavainnoinnin toiseen suuntaan. Joen varrella melkein ajan littanaksi vesimyyrän, joka ei pyöräilijöitä pelkää. Uusina lajeina havaitsen kirjosiepon kahdessakin kohtaa ja sinitiaisen. Ja tuleehan se naakkakin plakkariin, tosin vasta kurvatessani kotipihaan. Sen verran päiväaika vaikuttaa tulokseen, että lajimäärä jää yhdeksääntoista, koska päivällä linnut ovat paljon laiskemmin äänessä kuin aamulla. Ajattelen heti, että mikähän tulos olisi ollut loppukeväästä lintujen konsertin oltua kiivaimmillaan. No ensi keväänä sitten!
