Tänään sain rauhan. Koko mökkiviikon minua on askarruttanut, mitä tekisin ensi viikolla, joka minulla on myös vapaana. Tarkoitus on tehdä poikani kanssa jotain yhdessä, kun koulun opetuskin on käytännössä jo loppunut ja oppilaat odottavat kesäloman alkamista. Kun olen pojalleni ehdotellut tekemisiä, olen saanut vastaukseksi ”En mä tiiä.” Eikä hän varmaankaan tiedäkään, kun en minäkään tiedä. Eilen päätin selvittää asian ja ajoin kotiin, koska minun oli joka tapauksessa ajettava kauppaan 20 km, joten samalla saatoin ajaa 50 km lisää.
Esitin pojalleni vaihtoehtoja: telttailua, mökinvuokraus, Lapin kesäyön aurinkoa katsomaan ja viimeisenä valttina äkkilähtö. Poikani valitsi äkkilähdön. Niinpä olemme lauantaiaamuna virkeän kukon laulaessa astumassa Etelä-Turkkiin lähtevään koneeseen. Mieluusti olisin poikani kanssa kokenut Suomen luonnon ihmeitä, mutta tämä oli hänen valintansa, siispä lähdemme kokemaan Turkin ihmeitä. Näin nopeasti en ennen ole matkoja varannut.
Yön yli kestäneen kaupassa käynnin jälkeen jatkoin mökkimaisemien ihmettelyä. Tänään pääsin unelmapaikkaani (ks. eilinen blogi). Ja olihan se ihan hieno paikka. Sieltä käsin tosin eilinen kukkivan tuomen alunen näytti aivan upealta paikalta. Rauhoituin ja hiljennyin. Aurinko meni jatkuvasti pienten poutapilvien taakse ja tuli taas esiin. Katsoin kuinka pilvien varjot matkasivat pitkin pellon pintaa. Tuosta näystä syntyi seuraava runo:
Pilven varjo pyyhkii pellon pintaa.
Istun katajapensaan katveessa.
Kiikarit nousevat ja laskevat.
Hyyppä hoippuu mullan yllä
katkotuin siivin, karkottaa lokin
naukaisee – kuin ennustaisi sateen.
Miksi vain nimeän lintuja ja maiseman osia?
Enkö uskalla aurata arpiani auki
antaa sateen huuhtoa ja värin tulvia minuun?
Voisin maalata tämän pellon taulun sisään:
käki kukkuisi, haukka liitäisi, kukat hehkuisivat.
Kaikki tuo olisi silloin kädessäsi esillä
kun soperran sinulle multaisen maani värit.
En pysähtynyt unelmapaikkaani, vaan jatkoin pidemmälle. Kohtasin surun ja neidon, molemmat perhosen asussa. Kuulin ison linnun ryskyvän pakoon. Kuuntelin kottaraispoikien nälkää. Törmäsin töyhtötiaiseen. Ihmettelin voikukkien kultaa ja näin kielojen tulvan. Ylitin ojia. En kaatunut. Kiipesin mäkiä. Polveni kestivät. Ja kun hengitin syvään ja tunsin tuomen tuoksun, olin saapunut kotiin.
Ihana kirjoitus. Mukavaa matkaa !
VastaaPoistaKohta kielot kukkii, ja tuoksu on mitä mahtavin.
Kiitos Wihtori! Kevään tuoksut ovat juovuttavia: kielot, tuomet... Ehkäpä tuosta matkasta päätyy aikanaan jotain näille sivuille.
VastaaPoistaItse haluaisin oppia kuvaamaan niitä arpia ja sisimmän värejä peltojen ja maisemien kautta.
VastaaPoistaKiitos Ari, mukavaa luettavaa!
Ja onnittelut valinnasta, eiköhän sekin aika tule, kun poika haluaa matkata lähelle? Joskus seura on tärkeintä...
Hienot kuvat sekä pellosta että kielometsästä. Nautinnollista matkaa =) Vain hiukan vihreänä kateudesta ;-)
VastaaPoistaOn palattu Turkista. Jukka, pojan valinta osoittautui onnistuneeksi, meillä oli kivaa. Ja niinhän se on, että on kuljettava kauas, ennen kuin ymmärtää nähdä lähelle tai jotain sinne päin.
VastaaPoistaKiitos Birgitta, nyt onkin hyvä aika vihertää kilpaa luonnon kanssa ;o)