Vuodet eivät ole veljeksiä, eivät päivät, eivät aamut. Jos eilen heräsin kolmen korvilla, niin tänään kömmin punkasta ylös vasta kymmenen jälkeen.
Tänään tein tutkimusmatkoja. Tutkin monia teitä ja polkuja mökin ympäristössä, halusin nähdä minne ne vievät ja mitä niiden varrelta ja päästä löytyy. Kuten voi arvata, niin suurin osa johti mökkien pihoihin. Pääsin näkemään monta rantamaisemaa, mutta mökkejä oli myös keskellä metsää. Näistä metsämökeistä tuli mieleen ruotsalaisen luonnonystävän Hans Lidmanin kirja ”Taloni metsässä”, joka oli yksi lapsuuteni elämyksellisimpiä kirjoja. Luin suurella mielenkiinnolla hänen kertomuksiaan kohtaamistaan eläimistä ja haaveilin itsekin talosta, missä hirvi tai kauris saattoi kurkistaa ikkunasta sisään ja kärppä juoksennella yöllä ullakolla. Muutaman tunnin kävelyllä selvitin mökkiä ympäröivien teiden verkoston ja hahmotin maastonpiirteet päähäni. Nyt olin kartalla.
Palkitsin (tai rankaisin) itseäni lukemalla keskeneräisen parikymppisenä kahteen vihkoon raapustamani 144-sivuisen matkakertomuksen autolla ja asuntovaunulla tehdystä matkasta. Meitä oli kolme miehenalkua ja teimme kuukauden kestäneen toiviomatkan Euroopan halki Espanjan aurinkorannikolle. Lähtö oli 15.12. ja viimeinen kirjoitus on 13.1. Reeperbahnilta. Tässä lukijan iloksi muutamia otteita matkapäiväkirjasta nimeltä ”Koottuja muisteluksia ja teräviä havaintoja kautta koko Euroopan ja eritoten Pyrene-poikien niemimaalta”:
”Siinä alkaa olemaan jo joulun tuntua kun saa käydä hotellin vessassa paskalla kynttilänvalossa.”
”Kaupassa roikkuu homeisia makkaroita ja joku mätä kinkunpuolikas. Ostamme Bimbo-nimistä hiivaleipää ja puna- ja valkoviiniä. Kaupan edustalla makaa kuollut rotta.”
”Eräällä parvekkeella näkyy oudonnäköinen otus ja koska me kaikki istumme autossa, päättelemme että se on apina”
”Sataa , sataa ja aina vaan sataa. On satanut joka päivä kun olemme olleet täällä Aurinkorannikolla.”
”Kun pääsemme vaunuun tyhjentää Hanski kolmasosapullollisen erinomaista punaviiniä 35 sekunnissa erään vedonlyönnin seurauksena. Kova koitos panee väkisinkin irvistelemään. ”Ei koskaan enää punkkua” kuuluu kommentti vääntyneiden kasvolihasten keskeltä.”
Ja niin edelleen. Juomakilpailuja, kortinpeluuta ja nuoruuden koheltamista. Ja vastoinkäymisiä ja uskallusta. Ja nuoruuden voimaa, mistä yksi esimerkki: Ilta- ja yöelämää katsomassa Pariisin Pigallella ja kun metrot eivät enää kulkeneet, niin ei muuta kuin kävellen (2 tuntia 45 minuuttia) vaunulle, tunnin lepo ja kello viideltä aamulla auto käyntiin ja matka jatkui.
Nyt täällä mökillä esittelen uskallusta ja voimia: ripustan luvatusta sateesta huolimatta riippukeinun ja käyn siihen rötköttämään. Kova tuuli mereltä heijaa keinua ja Leonard Cohen laulaa:
“Ring the bells that still can ring
Forget your perfect offering
There is a crack, a crack in everything
That's how the light gets in”
Ja vielä tulee aurinko esiin ennen pilvien vyöryä.
Heh, hauskalta kuullosti nuoruuden matkareissun muistelot, apinoita ja punaviiniä ja sadetta Aurinkorannikolla. Jokatapauksessa matkailu avartaa =) Helsingissä ainakin tuulee niin kovaa, ettei riippukeinussa tarkenisi ilman paksuja vällyjä, mutta kivaahan se on taivaalle katsella ja keinua =) Nautinnollisia hetkiä!
VastaaPoistaKiitos Birgitta! Tuo nuoruuden matka oli sekä hauska että välillä yhtä tuskaa. Onneksi ikävät asiat unohtuvat ja niitä ei matkapäiväkirjasta löydykään, koska ne on siinä väännetty huumoriksi.
VastaaPoistaRiippukeinussa on jokin taika. Sen keinunta käy luihin ja ytimiin ja rauhoittaa kummasti. Lisäksi katseluvinkkeli on virkistävä.
Kiitos paitsi tarinastasi, myös tuosta Cohenin säkeestä... The man has a point.
VastaaPoistaOlen löytänyt Cohenin vasta hiljattain. Ja olen kiitollinen löydöstäni.
VastaaPoista