Tullessa sataa vettä. Lämpötila on +6C.
Ensimmäisenä aamuna leijailee lumihiutaleita. Sitten lämpenee. Lähes joka päivä
kiipeämme Kaunispäälle.
Joka päivä golffaamme frisbeellä. Elämäni
pisimmät väylät: 200 metriä ylämäkeen (=kauhistus) ja 250 metriä alamäkeen
(=siistiä). Hävitän yhden kiekon Luttojokeen. Kelossa istuu hiiripöllö.
Valloitamme lähiseudun korkeimman huipun,
Iisakkipään laen. Vastaan tulee pidemmältä patikoinut pariskunta, joka on
välillä eksynyt ja jolta on ruoka loppunut. Me syömme kurussa Fazerin sinistä
ja juomme teetä termoksesta. Kivitaskut kavereina. Emme eksy.
Käymme katsomassa vanhaa kultakaivosta. Kun
kaivoskuilun luukun avaa, kuuluu kaivosmiesten työn ääniä. Kaivos ei koskaan
tuottanut kultaa. Mutta unelma kullasta elää. Kuukkelit tulevat syömään
kädestä. Toinen linnuista on rengastettu. Ei kultarenkaalla vaan alumiinisella.
Poroja ei näy missään. Vasta loppuviikosta
näemme näitä ihmeitä. Mutta joka päivä näemme toisenlaisen ihmeen. Virtaavaa
vettä. Kaikkialla. Ja niin puhdasta, että sillä voi sammuttaa janonsa.
Lapissa on jotain erityistä. Olin jo
unohtanut sen. Nyt mieleeni palaa ensimmäinen kokemus Lapin lumosta 30 vuoden
takaa. Seison joen varrella kahden ystäväni kanssa. Jostain syystä emme puhu
mitään. Seisomme vain. Ja ihailemme villin joen virtausta. Ehkä mietimme myös
sitä, että tuosta on päästävä yli. Mutta seisomme pitkään aloillamme. Ja minut
täyttää rauha. Ja hiljaisuus. Hiljaisuus on niin täydellinen, että se tuntuu
painostavalta. Saman hiljaisuuden löydän tälläkin kertaa. Täällä ollaan kaukana
kaikesta. Irti arjesta. Täällä saa kokea mielenrauhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti