Turkoosilla merellä – Aamun sarastus

Aamulla nukun enää lyhyitä pätkiä. Kääntyilen. Hämärässä näen rivin muita taivasalla nukkujia. Taivaanranta alkaa valjeta. Vedän peittoa päälleni. On yön kylmin hetki.

Pian herään jälleen ja taivas on räikeän punainen. Väri heijastuu meren pinnasta. Nukahdan. Näen unta kykloopista ja sen suuresta silmästä. Herään juuri kun seiväs survotaan hirviön silmään. Taivas on räjähtänyt keltaiseksi.

Olemme sekä valon lapsia että pimeyden ruhtinaita. Päivällä nimittelemme lähimmän mollukan auringoksi. Yöllä runoilemme kaukaisemmat tuikkijat tähdiksi. Ihoni ja sisälmykseni on muodostunut aineista, jotka ovat syntyneet aurinkojen syvyyksissä, missä kevyempiä alkuaineita taotaan raskaammiksi fuusiovoimalla hehkuvissa miiluissa. Ja syntyvät aineet, hiilet, raudat ja muut vitamiinit, laitetaan jakeluun maailmankaikkeuteen valtavissa supernovaräjähdyksissä, kun tähdet kuolevat. Tai muuttavat muotoaan. Emme siis ole kotoisin Forssasta tai Keuruulta, vaan tähdistä. En ole mistään kotoisin. Olen kotoisin kaikkialta.

Ihailen turkoosia merta. Mare Nostrum, meidän meremme. Olen Maameren lasten risteilyllä Lounais-Turkissa. Uusi päivä sinisellä merellä on alkanut. Olen päivettynyt. Valosta. Olen päivittynyt. Yöstä. Olen valmis elämäni viimeisimpään aamuun. Tässä aamussa kaikuvat laulun sanat: ”Kaikki tahtoo elää säkenöivästä voimasta”.

Minä laivan kauneimman omistin

sillä aamun koittoon mä purjehdin

päin aurinkoa ja taivastakin

minä lähdin kaikki opetukset sotkin

(Juice Leskinen: Odysseus)