Laivan moottori hyrähtää käyntiin. Myös moottorivene
käynnistyy ja laivapoika käy hakemassa laivan paikallaan pitäneen köyden rannan
kiven ympäriltä. Keulassa metalli laulaa kun ankkuriketjua kelataan ylös. Laiva
alkaa liikkua.
Ohitamme karuja kivisiä rantoja. Ohitamme
toisia laivoja. Ylitämme ulappaa. Kreikan saaret ovat lähellä näkyvissä. Laiva
allamme keinuu pehmeästi. Seison kannella ja annan kehoni myötäillä laivan
liikkeitä. Nousu aallon harjalle, laskeutuminen, pieni keinahdus vasemmalle ja
vastaliike oikealle. Kehoni on yhtä laivan kanssa. Välillä saan päälleni
suolaisen roiskahduksen meren sylistä. Suolahoitoa. Meren kohtaamista.
Laivan kannella matkaajat liikkuvat, pysähtyvät,
lepäävät, juttelevat, elehtivät, poistuvat. Keskusteluja ja kohtaamisia syntyy,
ne elävät aikansa ja hiipuvat. Muodostuu uusi keskustelu, uusi kokoonpano, elävä
kohtaaminen. Loputtomiin spontaania koreografiaa.
Tunnistan kaipuuni jäädä kiinni hyvään
kohtaamiseen. Tässä voisi viipyillä, koska tämä on niin hyvää. Ja kuitenkin
kohtaaminen hiipuu tai ”häiriintyy” jonkun toisen kohtaamisen pyrkiessä samaan
tilaan. Päästän irti, seuraan tapahtumien luonnollista, pakottamatonta rytmiä.
Tilanteet avautuvat omalla painollaan. Voin vaikuttaa kohtaamisten syntyyn ja
laatuun omalla läsnäolollani, aktiivisuudella ja herkkyydelläni.
Tämäkin matka päättyy. Kuin kohtaaminen
kannella. Laiva lipuu tyyneen merenlahteen. Kaikki ovat kannella katsomassa
uutta levähdyspaikkaamme täällä sinisen meren sylissä. Ankkuri kolahtaa alas.
Laivapoika käy kiinnittämässä köyden rannalle. Olemme perillä taas.
Niin kauan merellä matkaa teen
kunnes saavutan kauneimman autereen
kunnes satujen rannan nään taivaallein
nousevan hiljaa ja hartaasti lailla sienen
(Juice Leskinen: Odysseus)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti