Ruokakello kilahtaa. Me nälkäiset rynnimme
katettuun pöytään. Monenlaista herkkua on tarjolla. Paljon kasviksia ja tänään
tonnikalaa. Vesi herahtaa kielelle. Kiitämme, että laivalla on kokki. Hän saa
apuja myös laivapojalta ja kapteenilta. Näin elämä hemmottelee meitä.
Herkullinen elämä.
Keskellä pöytää istuvat saavat harjoitusta muiden
palvelemisessa, ruoan jakelun muodossa. Ruokaa pyydetään, sitä tarjotaan ja
saadaan. Viiniä kaadellaan. ”Serefe!” kuuluu kapteenin Kippis-kehotus. Myös
Jamasta huudetaan. Kreikka on niin lähellä. Kapteenikin käy usein Rhodoksella.
Omalla laivallaan seilaten tietysti.
Kippiksen jälkeen kuuluvin ääni on syljen
loiskahtelu suussa, sitten haarukan iskut ruokaan, veitsen nirskunta lautasta
vasten ja juomien kulahtelu kurkussa. Pian iloinen puheensorina hukuttaa alleen
ruokailun äänet. Välillä ollaan keskellä murhamysteeriä ja pohdimme kuka meistä
ei näe seuraavaa aamua. Lea on välillä Miss Marple ja välillä kylmäverinen
huppupäinen puukottaja. Sitten ollaankin jo saksalaisessa sairaalassa, missä
ainoana kipulääkkeenä on kamomillatee.
Kupliva äänimatto aaltoilee ruokapöydän yllä
kuin poreet vichy-lasissa. Tuolla syntyy elävä tarina, tuolla naurun remahdus.
Välillä hiljennytään kuuntelemaan kokemuksia elämästä. Kuuluu yninää ruoan
maistuvuudesta. Ja sitten taas lähtee lapasesta! Nauretaan, iloitaan. Tästä
kaikesta hyvästä. Ruoasta, juomasta. Ja toistemme seurasta. Koolla on kova
porukka: aamulla syödään oliiveja ja Nutella-leipiä, päivällä kudotaan
villasukkaa ja illalla riekutaan Raki-lasin äärellä J
Täällä soppa kiehuu, on kokkeja miljoonamäärin
täällä kaikki aina kaiken tajuaa väärin
voi, miksi ei minua haitkaan huolineet
voi, miksi ei vieneet minua turhuuden veet
(Juice Leskinen: Odysseus)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti