Kun variksenpoikanen pesästä putosi, osa 2

Viime postauksessa käytin opintojeni kirjoitusharjoitusta. Tässä sen jatko-osa.

Harjoituksen pohjana on todellinen loppukesän tapahtuma, jossa lentokyvytön variksenpoikanen tipahtaa pesästään ja jää lepäämään pökertyneenä maahan. Tehtävänä on kirjoittaa tapahtumasta kertomus eri tyyleillä:

 

c) Onnettomuus Ruotsin kuningatar Kristiinan puutarhassa

d) Kirjailijan omaelämäkerta nuoruusvuosilta

e) Ihmisen vastuuta käsittelevä lehtiartikkeli

 

c) Kuten tiedämme, kunnioitettu kuningattaremme Kristiina on sivistyksen vankkumaton palvoja. Niinpä itse maailmankuulu filosofi Rene Descartes on saatu armoitetun kuningattaremme kutsusta tänne kaukaiseen Pohjolaan mietiskelemään syntyjä syviä. Kerrotaan, että yhtenä päivänä loppukesästä filosofin ollessa kävelyllä kuningattaremme kauniissa puutarhassa, variksenpoikanen tippui pesästä aivan herra filosofin jalkoihin. Hänen mukanaan kulkenut palvelija pahoitteli kovin, että laiskalta puistovahdilta oli jäänyt variksenpesä huomaamatta ja poistamatta. Mutta herra Descartes ei asiaa hätkähtänyt, vaan kääntyipä peräti variksenpojan puoleen ja puhutteli sitä näillä viisailla sanoilla: ”Ajattelisit, niin olisit. Vielä pesässä.”

 

d) Ylioppilaskirjoitusten aikana kävin usein rentoutumassa lähimetsissä ja kun keksin ottaa mukaani enoni vanhat kiikarit, aloin todella innostua asiasta. Tuosta luontovuodesta parhaiten on mieleeni jää-nyt elokuun puolivälissä sattunut tapaus. Tapani mukaan käyskentelin lähimetsässä, tällä kertaa sakeassa kuusikossa. Kuusikko oli pimeä ja vähän pelottavakin. Ja kyllä minä säikähdin, kun äkisti kuului kauheaa raakuntaa ja jotain tummaa putosi korkealta puusta aivan minua hipoen ja tömähti maahan. Luulin ensin jonkun pedon hyökänneen kimppuuni, mutta maassa makasikin vain variksenpoikanen. Se oli ensin täysin liikkumatta, mutta toipui nopeasti ja jäi niille sijoilleen ihmettelemään maailmaa. Tähystelin ylös kuusenoksille ja näin tumman risukasan. Varisparka oli pudonnut pesästä. Tunsin valtavaa sympatiaa sitä kohtaan. Olinhan itsekin samassa tilanteessa: vielä untuvikko, mutta hyppäämässä pois oman kodin lämmöstä, tyhjän päälle, kuten sinäkin, rakas raakku.

 

e) Missä kulkee ihmisen vastuun rajat luontoon liittyen? Olin kerran ystäväni kanssa metsässä kävelyllä. En pitänyt siitä, että hän puhui kovaan ääneen ja aivan muista asioista kuin luontohavainnoista, joita olimme siellä tekemässä. Mielestäni jokaisen vastuulla luonnossa kulkiessa on tehdä itsensä mahdollisimman huomaamattomaksi eikä häiritä tarpeettomasti muiden luontokappaleiden elämää. Äkkiä variksenpoikanen putosi puusta, ilmeisesti pesästään, ja jäi niille sijoilleen maahan makaamaan. Ystäväni oli heti kiiruhtamassa paikalle auttamaan ja minulla oli työn ja tuskan takana pidätellä tätä äiti Amman suomalaista versiota halaamasta vain hieman pökertynyttä linnunpoikasta. Minusta meidän ihmisten ei pidä millään tavalla puuttua luontokappaleiden elämään – lukuun ottamatta niiden ruoaksi laittamista.

 

Kun variksenpoikanen pesästä putosi, osa 1

Puhuin viime postauksessa hiljaisuudesta. Ja hiljaista on ollut, yhtään uutta postausta ei ole tänne ilmestynyt kohta kolmeen kuukauteen. Pääsyynä on se, että aloitin kirjoittamisen aineopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa tammikuussa ja sen jälkeen on ollut paljon tekemistä. Harkitsin tämän blogin lepoon laittamista, mutta päätin kuitenkin yrittää kirjoitella tänne jotain. Esimerkiksi opintojen kirjoitusharjoituksia. Tässä sellainen:

 

Harjoituksen pohjana on todellinen loppukesän tapahtuma, jossa lentokyvytön variksenpoikanen tipahtaa pesästään ja jää lepäämään pökertyneenä maahan. Tehtävänä on kirjoittaa tapahtumasta kertomus eri tyyleillä. Tässä kaksi ensimmäistä tyyliä:

 

a)    Luontodokumentin havaintoon perustuva asiantuntijakertomus

b)    50-luvun opettavainen satu

 

a) Ruotsinsuomalainen biologi Taavetti Ottenberg on ikänsä liikkunut pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tutkien siellä pesiviä petolintuja, erityisesti Accipiter-sukuun kuuluvia lajeja. Elokuun 13. päivän aamuna 2018 tapahtui jotakin odottamatonta. Taavetti oli piilokojussa kanahaukkojen reviirillä tavoitteenaan ikuistaa haukkojen parittelu kauniissa sammaleisessa kivikossa. Haukoilla oli soidinvire päällä ja koiras oli juuri noussut naaraan selkään, kun haukkojen viereen putosi räpistelevä mytty. Mytty rääkäisi niin kovaa, että parittelu keskeytyi ja haukat lensivät pois. Mytty paljastui pesästään pudonneeksi variksenpoikaseksi, joka jäi putoamispaikalleen toipumaan koettelemuksestaan. Taavetti oli tyytyväinen päivän kuvamateriaaliin, vaikkei tällä kertaa saanutkaan tallennettua parittelevia haukkoja. Onhan pesästään putoava variksenpoikanen vielä harvinaisempi näky.

 

b) Olipa kerran synkkä metsä, jossa kasvoi suuri kuusi. Korkealla kuusessa oli variksenpesä. Pesässä oli kolme poikasta: Onni, Rauha ja Sisu. Sateisena elokuun päivänä poikaset olivat hyvin nälissään ja odottelivat isää ja äitiä saapuvaksi. Oravat kiusasivat variksenpoikia heittelemällä heitä kävyillä. Nyt pesään lensi käpyjen lisäksi punainen kärpässieni. Onni riemastui ja sanoi olevansa niin nälkäinen, että hän kyllä syö tuon sienen. Rauha sanoi isän ja äidin varoittaneen, että sienien kanssa pitää olla varovainen. Sisukin sanoi, että hän kyllä jaksaa odottaa isää ja äitiä. Mutta Onni oli nälkäinen ja kärsimätön. Hän kierteli sientä ja mutisi, että noin kaunis sieni ei voi olla myrkyllinen. Lopulta hän söi sienen sisarustensa vastustuksesta huolimatta. Melkein heti Onnia alkoi huimata ja hän hoiperteli pesän reunalla, kunnes putosi päistikkaa maahan. Ja siellä alhaalla ison kuusen juurella Onni nyt makasi mättäällä puoliksi pökertyneenä ja ajatteli, että olisi sittenkin pitänyt uskoa isää ja äitiä eikä syödä punaista sientä.

Hiljaisuus on Jumalan äidinkieli

On aamupäivä, jo viiden jälkeen ylös noussut puolisoni nukkuu sohvalla täydennysuniaan. Minä istun nojatuolissa ja meditoin. Nyt on hiljaista, edes yläkerran lapsiperheen asunnosta ei kuulu ääniä. Hiljaisuus, mitä se on? Onko se vain äänien puuttumista? Thomas Keating sanoi, että Hiljaisuus on Jumalan äidinkieli. Mitä tämä voisi tarkoittaa?

 

Olin ensimmäistä kertaa vaeltamassa Lapissa, Koilliskairassa. Muistan vieläkin todella hyvin sen hetken, kun olimme jättäneet auton parkkipaikalle ja saavuimme Luiro-joen rantaan. Pysähdyimme hetkeksi katsomaan erämaajoen virtausta. Huikaisevien näköhavaintojen sijaan kiinnitin erityistä huomiota kuulohavaintoihin. Tai siihen, että niitä ei ollut. Vallitsi lähes täydellinen äänikato, hiljaisuus. Joki virtasi kyllä, mutta siitäkään ei tässä kohdin kuulunut ääntä, vesi vain lipui rauhallisesti eteenpäin. Katselin mykkäfilmiä. Muutkin seisoivat lumottuina. Tällaista en ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Täydellinen hiljaisuus. Se tuntui jopa painostavalta, mutta hetken kuulostelun jälkeen pelkästään mahtavalta. Silloin hiljaisuus tuli esiin.

 

Olen usein katsellut virtaavaa vettä. Nautin siitä. Voin kiinnittää huomiota veden pinnalla virtaaviin kupliin, vaahtoihin, kasvien kappaleisiin, mutta tällöin en näe vettä, vain sen pinnalla liikkuvat roskat. Nähdäkseni veden minun on aluksi tarkennettava katseeni kauemmas, jolloin näen yksityiskohdat epäselvästi. Tällöin vesi erottautuu kokonaisuutena, kuinka se mahtavana uomana virtaa eteenpäin. Silloin virran olemus puhuttelee minua.

 

Keskustellessani ihmisen kanssa kiinnitän yleensä huomiota hänen ilmeisiin, eleisiin ja sanoihin. Jokin hänen eleensä tai usein toistuvat sanat saattavat jopa hieman ärsyttää minua ja viedä huomioni. Äärimmilleen vietynä tämä asenne saattaa johtaa siihen, että olen kyllästynyt johonkin ihmiseen. Ja tällöin, vaikka hän sanoisi mitä, en oikeastaan kuule hänen sanojaan, koska olen leimannut hänet tolloksi tai rasittavaksi. Kuitenkin toisinaan olen päässyt mielentilaan, jossa näen ihmisen hänen piirteidensä läpi ja kuulen hänen viestinsä sanojen takaa. Silloin ihminen puhuu.

 

Kuinka seuraan uutisia maailman tapahtumista? Luenko vain lööpit ja niiden yksipuoliset näkemykset vai yritänkö ymmärtää ilmiön taustat ja useamman näkemyksen samasta tapahtumasta? 

 

Meditoidessani havaitsen ulkoiset äänet, kehoni tuntemukset, ajatukset ja hengitykseni. Toisinaan olen niin rauhallinen ja keskittyneessä tilassa, että humahdan kaiken tämän läpi. Mihin? Pimeään, hiljaisuuteen, tyhjään. Siellä ei ole mitään. Siksi siellä on hyvä olla. Hiljaisuuden sylissä.

 

Minulle tekee hyvää toisinaan havainnoida sitä, mitä on melun, pintakuohujen, ulkoisten olemusten, lööppien ja tuntemuksieni taustalla. Kohti sitä, missä merkitykset lymyilevät, kuin kaskelotit syvänteissä hiljaisuuden meressä. 

 

Puolisoni avaa silmänsä. Hän rikkoo hiljaisuuden kuiskaamalla Huomenta!

 

Hämärää aikaa

Elämämme pimeää aikaa. Alla kuvaus yhdestä hämärästä päivästä runsaan kolmen viikon takaa.

 

Katson mökin ikkunasta ulos. Vielä on pimeää, mutta aamuhämärästä kuuluu laulujoutsenten törähdyksiä. Tummaa vettä vasten lentää valkeita haamuja. Minä hörppään kahvia ja mutustan kauraleipää tomaatilla ja juustolla, vaimo on jo pukeutumassa.

 

Ajelemme autolla pitkin maalaismaisemaa Keikyälle. Hetken etsimme Kokemäenjoen yli menevää siltaa ja pian se on edessämme: Suomen pisin puurakenteinen riippusilta, mittaa 230 metriä. Silta on rakennettu 1948 ja myrsky katkaisi sillan kertaalleen 1957. Silta hapertui aikaa myöten niin huonoon kuntoon, että se asetettiin käyttökieltoon. Sillan kunnostus oli kaupungille liian kallis, niinpä se vuokrasi sillan Keikyen perikunnalle euron vuosivuokralla ja kunnostusvelvoitteella. Silta saatiin näin kunnostettua pitkälti talkooporukalla. Niinpä meidän on nyt hyvä kulkea todella vankkaa siltaa pitkin yli mahtavan Kokemäenjoen. 

 

Vastarannalla meitä odottaa hieno vanha aitta ja kivipaasi, jonka kyljessä on laatta. Siinä lukee, että Matti Klemetinpoika oli tämän alueen talonpoikaissäädyn edustajana valtiopäivillä kahdesti, 1640 ja 1649. Hyvä Matti! Ja villin luonnon edustajana on tänään merikotka, joka matalalla lentäen seurailee Kokemäenjokea merelle päin.

 

Keikyen keikauksen jälkeen ajamme Sastamalan keskustaan ja siellä heti kirkon pihaan. Sastamalahan on täynnä kirkkoja, tämä on Sastamalan pääkirkko eli Tyrvään kirkko, Suomen ensimmäinen kaksitorninen herran huone. Olemme aikaisin liikkeellä ja kirkossa on hämärää. Pappisnainen tulee laittamaan meille valoa. Keskustelu viriää. Me ihmettelemme hänelle, miksi kaikkialla suruliputetaan tänään. Hän kertoo, että tänään liputetaan viimeisen Mannerheim-ristin ritarin Tuomas Gerdtin kunniaksi. Paljon muutakin keskustellaan: korona-ajan rajoituksista, etätöistä, some-myrskyistä, Sastamalan historiasta ja kuntaliitoksista, pyhiinvaellustapahtumista, Tyrvään Pyhän Olavin kirkon tuhopoltosta jne. 

 

Keskustelun ollessa käynnissä mies kuljettaa kärryillä vainajan arkussa alttarin eteen. Joudunkin hommiin. Ei muuta kuin arkusta kiinni ja miehen ja papin kanssa kolmistaan saadaan arkku nostettua sijoilleen alttarin eteen. Pian saapuu papin työtoverikin ja me alamme tehdä lähtöä ja jätämme heidät valmistautumaan lähestyvään siunaustilaisuuteen.

 

Kun tulemme ulos näemme, miten kuntaliitokset näkyvät katukuvassa: Vammalan Romu, Tyrvään sähkötyö jne. Ja mehän olemme siis Sastamalassa, tai Saastamalassa, niin kuin nuoriso papin mukaan paikannimen vääntää. Mutta uusiin seikkailuihin ja Herra Hakkaraisen taloon. Sielläpä emme kuitenkaan sukella Herra Hakkaraisen huoneisiin, vaan pysyttelemme varovasti vain myymälän puolella. Meille ei paikasta jää kuitenkaan käteen kuin käsidesiä, joten suunnistamme naapuritaloon, Pukstaaviin, jonka kahvilassa saamme eteemme mehevät lohipiirakat ja kuumat juomat. 

 

Ruokaillessamme selailemme kahvilan kirjahyllyn vanhoja lastenkirjoja. Minä selailen vanhaa aapista ja vaimoni ottaa esiin kammottavan Jöröjukka-kirjan, jota hän ei lapsena kokemansa järkytyksen jälkeen vieläkään uskalla katsoa. Minä uskallan, mutta kieltämättä tarina on kovaa kamaa. Ja esipuheesta luen, että tämänkin kirjan on saksalainen isä kirjoittanut 1800-luvulla omalle lapselleen. Samahan koskee montakin lasten- tai nuortenkirjan klassikkoa. Tosi hienoa: jos ei kunnon kirjoja lapsille tai nuorille löydy, niin kirjoitetaanpa itse!

 

Pukstaavi on entinen apteekki, mutta nykyisin suomalaisen kirjan museo. Mekin sukellamme näyttelyn sykkeeseen. Ihastun näyttelyyn toden teolla. Täällä vain pitäisi viettää kokonainen päivä, tai mieluummin useita kokonaisia päiviä, ja syventyä kuhunkin näyttelyn osa-alueeseen korvia myöten. Tämä on harvinainen museo, sillä täällä museoaarteita eli kirjoja saa koskea ja selailla, lukuunottamatta Lyypekissä vuonna 1485 painettua Psalteriumia, joka sisältää Raamatun psalmit ja papeille ohjeita rukoushetkien toimittamiseen. Se on visusti lasin takana. Tosin sitäkin voi selata digitaalisesti. Ja auditiivisesti kuuntelen runonurkasta muutaman runon ääneen lausuttuna. Mahtavaa!

 

Käymme vielä toisessa museossa ja Pyhän Olavin kirkolla. Kun tulemme takaisin mökille, niin ilta on jo pimentynyt. Hämärästä kuuluu laulujoutsenten törähdyksiä. Tummaa vettä vasten lentää valkeita haamuja. Valmistaudumme saunan hämäryyteen. 

 

 

Naakkojen yö

Kuusisataa naakkaa ilmassa vielä kirkkaalla taivaalla pimentyvässä illassa. Parvi häilyy, muuttaa äkisti suuntaansa kuin yksi eliö. Ja eliö suurenee kaiken aikaa, kun lisää naakkaparvia ilmaantuu taivaan takaa ja yhtyy tähän heilimöivään suurparveen. Tuolta tulee muutaman kymmenen lisävahvistus, tuolta hieman vähemmän ja nyt vielä suuri kolmensadan lisäparvi. Niinpä pian on koossa tuhatkunta naakkaa viettämässä perjantai-iltaa peltojen yllä heilumalla. 

 

Käsittämätöntä on, että kaikki pysyvät mukana, vaikka suunnanmuutokset ovat äkkinäisiä. Välillä parvi on kuin sydän, supistuu ja tihenee ja heti perään laajenee. Jos tällä iltailakoinnilla on joku tarkoitus, niin tahtoisinpa tietää sen. Näyttää siltä, että linnut ovat iloisia, kun päivän työt on tehty ja kaikki tutut ja tuntemattomatkin ovat kerääntyneet tähän suurparveen. Linnut tuntuvat nauttivan täysin rinnoin niiden kiihdyttäessä ja heiluessa sinne tänne valtavan naakatuksen säestämänä. Lähinnä tästä tulee mieleen pikkulasten iltajuoksut, kun he saavat överin virkistyskohtauksen juuri ennen kuin pitäisi mennä nukkumaan. 

 

Jätän naakat heilimöimään. Hevostalleilla hevoset hirnuvat, korskuvat ja juoksevat toistensa perässä, kuin keväällä konsanaan. Jopas tänä iltana on elämää. Taitaa tietää pakkasyötä, kun meno on kuin maailmanlopun edellä. 

 

Kun tulen takaisin naakkamaille, ne ovat jo kömpineet yöpuulle joen pensaikkoon. Vielä ei olla hiljennetty, vaan koko ajan käy porina, kun linnut etsivät itselleen sitä parasta paikkaa, missä viettää yö ja käyvät pieniä rajakahakoita liian lähelle tuppautuvien naapuriensa kanssa. 

 

Aamulla herään ja katselen yöpakkasen kuuraamaa nurmikkoa ja jäisiä autojen laseja. Joku on laittanut someen kauniin hyytävän kuvan kukasta ja kukalle jäätyneistä kahdesta kärpäsestä. 

Aina voit valita kauneuden

 

Hän avaa mutruisen suunsa

”Aina voit valita kauneuden”

tutkin käden uurteisia karttoja

kohta peitto vedetään kasvojen yli

 

Ja järvellä aurinko hehkuu

tähän valoon tarvitaan pilviä

sekä lähestyvän yön varjoa

tämä valo läpäisee katsojan

 

Tiedän, tulee tähtikirkas yö

ja minä vapisen ja minä palelen

kun katson tähtesi ytimeen

suoraan rakkauteni rotkoon

 

Onko minulla voimia valita

rohkeutta valoon ja kauneuteen

Pyydän, tehän olette nähneet kaiken

mutta taivaan tähdet pysyvät mykkinä

 

Pelto ja niitty

kauriin kuollessa kuunsirppiin

minä menen maissipeltoon

 

sinä kuljet niityllä läpi näiden päivien

mekkosi on terälehtien leikkaama

 

tähkät humisevat yön hidasta hymniä

pohjaan asti ja muista katsoa kohti

 

sinun taival on ranskalainen maalaus

vain pääskyt taivaalla luovat varjojaan

 

sitten löytyy sen kauriin pää

katse riippuu vielä kuussa kiinni

sameutunut, kuin oma odotukseni aamusta

sarvista suunta liejuisille jaloilleni

tapahtukoon niin, niin minä luulen

 

ruiskukkia, päivänkelloja, kissankakkaroita

mielesi maalataan rannattomaksi taivaaksi

sydämeesi suljetaan medenimijöiden hyrinä

ja sinusta tulee kevyt hahtuvan kevyt

tapahtuuko niin, niin sinä luulet

 

jossain pelto vaihettuu niityksi

ja päivä rakastelee yön aamuksi

jossain kalpea unikko imee kauriin veren

ja elämä syntyy, parasta aikaa

tapahtukoon niin, niin me toivomme

 

Tekeekö tauko hyvää?

Olen pitänyt taukoa blogikirjoittamisesta. Se ei ollut harkittu tauko, se vain tapahtui. Oli paljon tekemistä töissä ja vapaa-ajallakin erilaisia projekteja. Joten blogien kirjoittaminen vain jäi kakkoseksi, kun priorisoin muita tehtäviä sen edelle.

Moni pitää erilaisia taukoja: tipaton tammikuu, sosiaalisen median paasto, karkkilakko, taukoa töistä eli loma. Ovatko ne nautinnollisia ja onko niistä hyötyä?

Tuossa kirjoittelin, että on ollut paljon työtehtäviä. Tästä tuli mieleeni hauska juttu, jonka kuulin työkaveriltani. Hän oli päättänyt poistaa kiireen elämästään. No, tottakai heti tuli työkaveri kysymään: ”Onko sulla kiire?” johon työkaverini vastasi kieltävästi. No, silloin kysyjä pyysi, voisiko työkaverini tehdä hänelle yhden jutun. Työkaverini vastasi, ettei hänellä ole aikaa. Silloin kysyjä hämmästyi ja totesi: ”Juurihan sanoit, ettei sinulla ole kiirettä.” Työkaveriltani kului paljon sanoja, kun hän yritti selittää, mitä eroa on kiireellä ja sillä, että on paljon tekemistä eikä ollut lainkaan vakuuttunut keskustelun jälkeen, oliko toinen ymmärtänyt asian. Tosiasiahan on, että jos on paljon tekemistä, niin kiire todellakin kannattaa lopettaa, jotta ennättää tehdä työtehtävät ajoissa eikä aikaa ja energiaa kulu turhaan hössöttämiseen. Kiire on huolestuneiden tai panikoituvien aivojen aiheuttama mielentila. Tekeminen on paras kiireen poistaja ja helpottaa ahdistunutta mieltä.

Moni pitää taukoa kiinteästä ruoasta (nestepaasto), ruoan osista (vähähiilihydraattinen ruokavalio) tai vain liiallisesta syömisestä (dieetti). Yleinen lopputulema erilaisista ruokatauoista on se, että kun tauko on ohi, syödään entistä enemmän ja paluu normaaliin tapahtuu hyvinkin nopeasti. Ja usein ajetaan varmuuden vuoksi ohi normaalin, jolloin varmuuden vuoksi syödään varastoon, koska ruokatauosta panikoitunut elimistö haluaa varautua mahdolliseen seuraavaan puutteeseen varastoimalla läskiä niiden tulevien pahojen päivien varalle.

Tauko ei aina virkistä. Olemme puolisoni kanssa erilaisia taukoajia. Espanjan pitkillä kävelyreissuillamme totesimme erilaisen suhtautumisen taukoihin. Minä pidän tauoista, silloin voi vaikkapa istahtaa mukavaan kahvilaan, vaikkei olisi jano tai nälkäkään. Taukojen aikana voi tutustua ihmisiin ja tapahtua kaikkea yllättävää. Ja minua tauot kävelystä oikeasti virkistävät. Tauon jälkeen on helpompi jatkaa kävelyä. Puolisoni haluaisi pitää taukoja paljon harvemmin. Juuri kun hän on päässyt vauhtiin, pitäisi taas mennä tauolle. Hän saattaa tauon aikana odottaa, että hei, koska voidaan taas jatkaa. Ja tauon jälkeen liikkeelle lähteminen on hänelle tahmeaa. Niin olemme erilaisia.

Mitä tekee tauko ihmiselle? Olenko nyt virkeämpi tai halukkaampi kirjoittaja? En tiedä, voi olla. Ainakin huomaan, että pidän tästä ja tämä tekee minulle hyvää. Ja nyt on taas aikaa kirjoittamiselle.

Mikä olisi seuraava taukoni? Juuri nyt, kun pidän taukoa työstä loman muodossa, parhaimmalle tauolle tuntuu tauko hälinästä: äänistä (lähden maalle), mediasta (luen kokonaisia kirjoja), samaa rataa pyörivistä ajatuksista (meditoin pari kertaa päivässä), suunnittelusta (lähdetäänpä ja kokeillaan, ex tempore).

Jo kirkastui ja ihastuin parsaan

Olemme vaimoni kanssa olleet etätöissä jo pitkään. Kysyn vaimoltani, jotta saako Word-ohjelmassa samassa dokumentissa osan sivuista pystyyn ja osan vaakaan. Saa, hän vastaa. Mutta kun en toimessa heti onnistu, niin hän tulee paikalle katsomaan. Ongelma ratkeaakin helposti. Lähtiessään hän huikkaa, että sulla on tietoturvakalvo aikas pölyinen.

Tietoturvakalvo tosiaan, en ole edes huomannut, että se on päällä. Eihän sitä täällä kotona tarvita. Nykäisen sen pois ja kas kun näyttö tulee ihan kirkkaaksi. Jopas nyt, miten terävä näyttö. No on se nyt ihme juttu, että oon yhdeksättä viikkoa katsellut päivästä toiseen työmaailmaa pölyisen tietoturvakalvon takaa ja jatkanut vaikka kuinka pitkään ilman vaimoni havaintoa.

Lauantaiaamuna lähden kauppaan, suurensuuuureen Prismaan, heti herättyäni kello seitsemän maissa. Olen tehnyt listan tavaroista, joista meillä on nyt pulaa. Vaimo puhuu eteisessä vielä jotain parsoista. Kaupassa on mukavan väljää. En tiedä, olisinko muistanut parsoja, mutta kaupan vihannestiskillä ne tuijottavat minua niin kuumasti, että pakostakin huomaan ne.

Teen ostokseni, ajan kotiin ja mainitsen, että en unohtanut niitä parsojakaan. Parsoja, kysyy vaimoni ihmeissään. Puhuin tai ainakin minun oli tarkoitus puhua parsakaalista, ei parsoista. No nyt meillä on puoli kiloa tuoretta parsaa. Siispä tutkimaan, miten parsoja voi ruoaksi valmistaa. Selailemme keittokirjojamme ja löydämme Jamie Oliverin parsaohjeen. Yhdistämme parsaruokaan toisen ruoan, bataattiveneet uunissa. Ja niistä taiomme mitä herkullisimman kombon.

Minusta tuli heti parsan ystävä. Niin rapsakoita ja sitruunamehun raikastamia. Tähän asti olen syönyt vain löllöjä purkkiparsoja, enkä ole tiennyt rapsakasta parsasta mitään. Nyt ymmärrän paremmin intoilevia parsaentusiasteja.

Pesänrakennusvimma

Seuraan lintuja pihalla, kuten tapoihini kuuluu. Kiinnitän huomioni mustarastasrouvaan, joka näyttää kantavan risuja, ruohoa ja sammalta autoni alle. Ei hemmetti, sehän tekee pesää autooni! Ihmettelinkin kaupassa käydessäni parkkiruudussa ollutta olkikasaa. Sehän oli siis mustarastaan entinen pesä, todennäköisesti autoni renkaan päälle rakennettu, joka minun siitä lähtiessäni oli pudonnut maahan.

Jotain on tehtävä, en voi antaa lintuparan taas uurastaa tyhjän takia. Niinpä ajan autoni pois parkkipaikaltani ja pysäköin sen tiensivuun. Kotiin päästyäni seuraan ikkunasta, miten pallohukkainen rastas mahtaakaan olla, kun pesäalusta on kadonnut tiehensä. Ja mitä vielä! Siellä se jo rakentaa pesää naapurin auton renkaan päälle!

Vaimoni kertoo työkaveristaan, joka ei voinut mennä parvekkeelleen koko kesänä, koska sepelkyyhky oli tehnyt pesän sinne. Mieleeni juolahtaa myös se kevät, kun talonmies käynnisti traktorin ja ihmetteli traktoria hädissään seuraavaa västäräkkiä. Kun hän avasi konepellin, paljastui linnun pesä poikasineen. No, en mä nyt välttämättä tätä traktoria tarvitsekaan, totesi hän, ajoi traktorin takaisin parkkiin ja antoi linnulle pesimärauhan.

Muistan myös kaverini kertomuksen hänen lapsuudestaan, kun pulu teki parvekkeelle pesän tai oikeastaan pari risua ristikkäin. Kaverini asensi parvekkeelle peilinpalan niin, että näki, oliko pulu hautomassa vai ei, jolloin parvekkeelle saattoi mennä. Kakkaa kuulemma kertyi ja äiti tykkäsi!

Voi noita lintuja ja niiden pesänrakennusvimmaa. Tosin ei se ihmisiltäkään ole unohtunut. Joka kevät vaimoni saa kodinkunnostuspuuskia, jotka alkavat ja päättyvät yhtä nopeasti kuin ulkona häärivän rastaan pesäkohde vaihtuu.

Kirjahyllyhaaste

Kerro itsestäsi kirjahyllysi avulla. Vastaa kysymyksiin omistamiesi kirjojen nimillä.

1. Mikä/kuka olet?

Tyhjästä syntynyt

2. Kuvaile itseäsi.

Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä

3. Mitä elämä sinulle merkitsee?

Lyhyt matka perille

4. Kuinka voit?

Syön aamupalaksi Eiffel-torneja

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.

Kotona kosmoksessa

6. Mihin haluaisit matkustaa?

Kävellen Santiago de Compostelaan

7. Kuvaile parasta ystävääsi.

Hobitti

8. Mikä on lempivärisi?

Valkoinen hevonen

9. Millainen sää on nyt?

Sähköeetteripyörteitä

10. Paras vuorokaudenaika?

Vuosisadan ilta

11. Jos olisit tv-sarja, niin minkä niminen?

Yksinäisen tähden harhailija

12. Millainen on parisuhteesi?

Jumalainen näytelmä

13. Mitä pelkäät?

Samurai nukkuu

14. Mitä toivot?

Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja

15. Päivän mietelause?

Yön kaunottaret ovat todellisia kuvitelmia

16. Miten haluaisit kuolla?

Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen

17. Minkä neuvon haluaisit antaa?

Kirjoita runo

Kaikki on hyvin

Tänäkään aamuna yö ei väisty

ei päästä päivää pihdeistään

hämärä syventää kasvojemme juonteet

turhaan yritän virittää tulta

mieleni polttamasta tuhkasta

Päivät ovat madelleet pitkänä ketjuna

läpi hämähäkin seittimetsien

läpi sairauden odotushuoneiden

läpi työläiden mielenmaisemien

ja kaiken aikaa kevät on saapunut

Kävelyllä sanon sanan, sinä toisen

vastaan tulee ihminen ja räkätti

ojasta irvistää hylätty vanha nalle

neula seivästetty läpi keuhkon

rinnassa lappu Vaitelias veli

Mahlasta, kuusenkerkistä ja silmuista

elämä loihtii poreisen juoman

hyrskähtele, ratkea, hassuttele

auki on ja elämän samppanja virtaa

naurun kuplat poksahtelevat ilmassa

Äkkiä saapunut ilo on ihme

sen langoista neulomme paitulin

sulloudumme samaan suoja-asuun

kuusikossa punarinta alkaa laulaa

kutoo yllemme yön tummaa peittoa

Laulu naulaa meidät tähän hetkeen

kaikki on hyvin, meillä on toisemme

kaikki on hyvin, onhan meillä paituli

eläköön keltainen kevät, peipon laulussa

kauan eläköön kevät, meidän rinnassa

Marku

Odottelen, että pääsen pitämään esityksen työhöni liittyvästä tärkeästä asiasta, johon olen perehtynyt. Koska työpaikkani kaikki esitystilat olivat varattuina, niin assistentti varasi tämän tilan. Eikä tämä olekaan mikä tahansa tila, vaan Porthanian juhlava sali. Olen hieman hermostunut ennen esitystäni. Hermostustani lisää se, että kaikki kuulijat ovat minulle outoja. Missä ovat kaikki työkaverini, joiden piti tulla kuuntelemaan minua?

Kello on kaksi iltapäivällä. Odotan vielä kaksi minuuttia, josko joku tuttukin tulisi paikalle. Mutta ei tule. No, täytyy sitten vain aloittaa. Jännitys hieman helpottaa, kun pääsen esiintymään. Mutta vähitellen se alkaa taas lisääntyä, koska en saa yleisöön mitään kontaktia. Kaikki näyttävät hämmästyneiltä. Yritän selittää selkeämmin, koska epäilen, että yleisö ei ymmärrä mitään. Kukaan ei kysy, kaikki ovat aivan hiljaa.

Kiihdytän esitystäni, jotta saan tämän yksipuhelun päättymään. Lopuksi vielä tunnustelen yleisöä kysymällä, heräsikö kellään kysymyksiä. Ei herännyt. Niinpä kiittelen ja poistun esiintymislavalta. Joku kuuluttaa, että kohta alkaa seuraava esitys.

Päätän jäädä kuuntelemaan, kukahan seuraavana esiintyy. Istun sievän naisen viereen. Kysyn häneltä suoraan, mitä hän piti esityksestäni. Hän vastaa, että ihan hyvähän se oli, mutta en kuulemma kertonut mitään otsikon aiheesta. Miten niin, kysyn. Hän vastaa, etten puhunut Ellen Thesleffistä sanaakaan. Ellen Thesleffistä, soperran. Niin, sanoo hän ja näyttää käsiohjelmaa, jossa toden totta lukee, että tässä paikassa ja esiintymiseni aikana piti olla esitys Ellenistä. Ja kertojan nimenä on minun nimeni. Nyt on minun vuoro mennä sanattomaksi.

Toiselle puolelleni istahtaa vanhempi nainen. Sievä nainen esittelee minut hänelle ja kertoo vastatulleen olevan hänen äitinsä. Vanhempi nainen kysyy minulta, kirjoitetaanko nimeni yhdellä vai kahdella koolla. Ihmettelen hänen kysymystään. Eikö se nyt ole itsestään selvää, että Markku kirjoitetaan kahdella koolla. Mutta piru menee minuun ja vastaan, että yhdellä koolla. Virnistän hieman suutani, mutta vain siltä puolelta, jota hän ei näe. Jään odottamaan seuraavaa esiintyjää. Päätän, että en kysy esiintyjältä mitään.

Ihmisillä on viisi erilaista juoksutyyliä

Maailmassa on ihmisiä noin kahdeksan miljardia. Luulisi, että juoksutyylejä on yhtä monta. Mutta ei. Tutkimuksen mukaan juoksutyylejä on vain viisi. En lukenut tutkimusta, mutta yritän tässä arvuutella, millaisia nuo viisi tyyliä voisivat olla.

Pikajuoksu. Jotkut ihmiset ovat niin kiireisiä, ettei heillä ole kunnolla aikaa juosta. Joillakin aikaa on vain kymmenisen sekuntia, minkä aikana he juoksevat kaksi puhelinpylvään väliä. He ovat kehittäneet etenemistyylin, missä hyödynnetään kyynärpäitä. He puhuvat nopeasti, lukevat vain otsikot ja katsovat kuvat, syövät pikaruokaa, pilaavat parketit piikkareillaan, ajavat urheiluautoilla pikateillä, elävät kuin viimeistä päivää ja kuolevat nuorina.

Pitkänmatkanjuoksu. Eli kestävyysjuoksu. Tällaiset ihmiset eivät juokse kiirehtiäkseen. He juoksevat vain silloin, kun heillä on paljon aikaa. Silloin kun juoksu kestää ja kestää ja kestää. Ja juoksija on niin kestävä, että myös hän kestää. Heidän tunnuslauseensa on: Anna mun kaikki kestää. Ja jos he joutuvat luovuttamaan kesken matkan, he sanovat vain: Kiitos, ei kestä.

Hölkkä. Löysät tyypit eivät pingo, vaan hölköttelevät. He säästävät itseään, kenties pahan päivän varalle. He eivät anna parastaan ja jotkut saattavat jopa vältellä hikeentymistä. Heille juokseminen ei ole itse asia, vaan he keskittyvät samalla moneen muuhun toimeen: katselevat maisemia, ulkoiluttavat koiria, juttelevat hölkkäkaverin kanssa, tekevät kesämatka- tai elämäntapamuutossuunnitelmia tai jopa nukuttavat lapsia vaunuja työntäen. He hölkkäävät läpi elämän, joka lipuu ohi kuin maisemat jalkojen jolkottaessa eteenpäin.

Paljasjalkajuoksu. Tätä tyyliä harrastavat aboriginaalit, kaupunkien hipsterit tai sitten ne, joilla ei ole varaa ostaa juoksukenkiä tai jotka kärsivät hiertymistä tai liikavarpaista. Esim. kahdentoista varpaan sullominen isompaankin kenkään ei ole mikään helppo tehtävä ja onnistuessaankin kivuliasta. Entisaikana valmistettiin mokkasiineja nahasta ja kenkiä tuohesta, ettei tarvitse paljain jaloin kulkea. Nykyisin markkinoinnin mestarit myyvät juoksukenkiä, jotta voisi harrastaa paljasjalkajuoksua.

Yöjuoksu. Juoksu tapahtuu poikkeukselliseen aikaan. Kun normaali-ihminen alkaa nukkua, yöjuoksija piristyy ja alkaa kukkuu, varsinkin jos on kännissä kuin käki. Ja usein yökukkuminen edellyttää piristeitä. Normaalissa juoksemisessa yritetään lyödä muut laudalta, juosta kovempaa kuin muut tai ainakin itsensä voittaen. Yöjuoksija juoksee yleensä paikallaan tanssien ja yrittää saada jonkun toisen samalle laudalle, niin että he yhdessä voisivat yöjuosta ja kesäisin jopa triathlonistien tapaan harrastaa myös yöuintia. Kolmas yölaji ei kuitenkaan ole pyöräily, vaan hyvin usein tästä alkava pitkäaikainen pörräily.