Small talk ja minä. No, yritetään.

Maanantaiaamuna haen kahvia työpaikan automaatilta. Siellä on täyttämässä mukiaan työkaveri, joka on ulkonäöltä tuttu ja jonka nimenkin tiedän. Minulla ei ole hänelle mitään asiaa. Totta kai vastaisin, jos hän jotakin kysyisi. Mutta hän ei kysy. Hän on kait samanlainen kuin minä, asianpuhuja. Tuijottelemme molemmat hänen kuppinsa hidasta täyttymistä kiusallisen hiljaisuuden vallitessa. Sekunneista tulee minuuttien mittaisia. Viimein hän saa kuppinsa täyteen ja poistuu sivulleen vilkaisematta. Huokaisen helpotuksesta, kunnes kuulen takaani uudet askeleet. Konemaisesti painan tarvittavat nappulat.

Maanantaiaamuna haen kahvia työpaikan automaatilta. Kysyn edellä olevalta työkaveriltani, oliko hänellä ollut vaikeuksia tietokoneensa kanssa viikonlopun tietojärjestelmäpäivityksen jälkeen. Hän nyökkää ja huomaan hänen ilmeensä kiristyvän ja otsan hieman kurtistuvan. Hän alkaa selittää vuolaasti erilaisista viikonlopun jälkeen tulleista tietoteknisistä ongelmista. Huomaan hänen suupielissään hieman vaahtoa. Lopulta totean, että hänen on varmaan syytä raportoida ongelmansa tietohallinnon helppariin. Hän murahtaa ja kävelee pois.

Maanantaiaamuna haen kahvia työpaikan automaatilta (muistatko elokuvan ”Elämäni murmelina”). Kysyn edelläni olevalta työkaverilta minulle tärkeästä asiasta, josta haluaisin keskustella: ”Elätkö enemmän egosi vai sielusi ohjauksessa?” Huomaan, kuinka hän hieman säpsähtää, katsoo minua omituisesti, ottaa mukinsa ja häipyy. Hänen mukistaan läikkyy kahvia lattialle.

Maanantaiaamuna krapula ja vapina…. Ei, vaan maanantaiaamuna haen kahvia työpaikan automaatilta. Siirrän katseeni kohden automaatilla seisovan työkaverini kasvoja, hymyilen ja sanon: ”Huomenta.” Hän vastaa. Työkaverit yleensä vastaavat. Kysäisen kuin ohimennen, kuinka hänen viikonloppunsa oli mennyt. Hän harkitsee hetken, ennen kertoo olleensa viikonlopun mökillä. Kysyn, missä hänen mökkinsä sijaitsee. Tästä alkaa keskustelu, jonka kuluessa huomaamme molemmat olevamme innokkaita luonnonystäviä. Keskustelu jatkuu vartin verran, kunnes havahdumme tosiasiaan, että hänen palaverinsa alkaa. Tulevina viikkoina tapaamme usein automaatilla aamuisin ja kuukauden kuluttua olemme yhteisellä luontoretkellä. Iltanuotion hämyssä keskustelemme pitkälle yöhön siitä, mikä on kumpaisenkin elämän punainen lanka. Nuotio on hiipunut. Täysin pimeässä yössä tähtitaivas ja linnunrata avautuvat yllemme. Katsomme yhdessä ylöspäin. Tähdet värisevät. Olen yhtä aikaa pieni ja suuri. Tunnen sielunkumppanuutta.